"Sitäkö se sitten on, kun lupaat olla kiltti ja hyvä minulle, Nikolai? — Sinä varmaan yrittelet saattaa minua vielä pelkäämäänkin itseäsi!"
"Minuako? — Minuako pelkäämään, Silla?"
"Enkö minä ole heidän kaikkien mielestänsä juuri kuin vuosikautinen penikka, jota äiti nuorasta taluttaa!… Ja sitten tulet vielä sinä ja tahdot häntä autella, Nikolai!… Se on oikein! Se on oikein! Sulje vaan minut teljen taakse!… Niin kyllä, sinä ja äiti! — Se riippuu vaan siitä, kuka minut haltuunsa ottaa!… Mutta olepas vaan varoillasi, Nikolai!"
Hän alkoi vihasta uupuneena oikein ääneensä itkeä.
"Niin, niin, itke vaan; en minä sano mitään, minä… Onpa niitä kyllä, jotka hetkisessä hyvin voivat sinut tyynnytellä!" lisäsi Nikolai synkästi.
Silla hypähti heti ylös, astui hänen eteensä ja laski kyynärpäänsä luottavaisesti hänen olalleen:
"Voithan sinä hyvin huomata, että minä se olen, joka tulen sinun vaimoksesi, Nikolai!" — hän katsoi häntä suoraan ja hellästi silmiin; tummat, keltapisamaiset kasvot olivat vielä kyyneleistä kosteina.
"Niin, jos sinä, Silla, niin tahdot, niin näetpä tässä semmoisen, joka voi tarttua sinuun!"
"… Mutta entäs äiti, Nikolai! — Oi, minä niin pelkään, niin pelkään vaan, että hän saisi vihiä tästä, että me joskus kohtaamme toisiamme. Hän katsoo niin jäykästi minuun; joka kerta, kun olen joillakin toimilla, aina minä olen viipynyt poissa liian kauvan!"
"… Mutta usko pois, että kun iltasilla istun ja parsin ja paikkailen, niin ajattelen toisinaan, että sinä kerran tulet niin hienoksi ja rikkaaksi, että saat omaksesi koko Hägbergin pajan, niin että äidin täytyy myöntyä!"