"Hei, niinkö sinä ajattelet, Silla!… Niin, sitten minä tulen! Hänen vastustuksensa täytyy haihtua kuin savu tuuleen, jos minä vaan kerran ilmestyn kotiisi kisällikirja taskussani — ja vielä rehellinen elinkeinoni kaupanpäällisiksi!"
— Mitä sitten lienee tapahtunutkaan tänä valoisana, usvaisena kesä-iltana, kun koski pauhaten riensi sillan alitse, puut ikään kuin liehuivat ihan uusissa, juuri äsken puhjenneissa lehdissään ja siellä ja täällä kimelteli kuin auringon paiste akkunoissa? Oliko hän humalassa, vai lieneekö syy ollut illan, jolla olisi vielä ollut ylimääräinen juhannushiivansa?… Kun hän viimeisen vilahduksen Sillasta näki, oli tämä omalla tavallaan hiukkasen kumarruksissaan pyttyinensä kiirehtinyt kotiin ja katsonut taaksensa häneen päin kääntyessään kujaan rakennuksien välille.
* * * * *
Kyllä se maailma sentään oli varsin hyvä, kun vaan kaikki lukuun otettiin!… Kun hän otti lähemmin ajatellakseen, eivät ne asiat aina niin hullusti käyneetkään, vaikka ne silloin ja tällöin umpilukkoonkin luikahtivat;… ja sitten — niin, sittenpä sitä saikin olla sekä vankka että näppärä, jos mieli ne jälleen auki ja kuntoonsa saada!…
No niin, nythän kaikki oli hyvin kuitenkin! Vasta se sitten huomataan, kun perille tullaan… ja sitä varten täytyykin olla poliisit ja mestarit ja järjestys ja kurikeinot kaikkialla, jotta lukku voisi oikein käydä.
Nikolai seisoi ja mietti ja päätteli naulojansa siellä pajassa; hän oli nyt saanut jo kisällikirjansakin ja näki kaikki parhaimmassa valossaan. Että hän ja maailma olivat sovintoon tulemaisillaan, se loistavina piirteinä kuvasteli koko hänen leveiltä kasvoiltaan. Tuo kookas, voimakas olento liikkui siellä työssään varsin uudella, reippaalla rattoisuudella!
Hän kantoi nyt kisällinpalkkaa ja voi siis ansaita kokoon kauniin summan viikon kuluessa. Se oli varsin onnellinen sattuma, ettei hän koskaan uskaltanut lahjoittaa Sillalle mitään, ei kaulahuiveja eikä muitakaan korutavaroita Holmannin matamin tähden. Säästetty pysyi säästettynä, ja Silla kyllä saisi osansa aikanaan.
Lauvantai-iltasilla, niin pian kun oli hiukkasen pyyhinliinalla ja kylmällä vedellä siivonnut itseään, oli asia lähteä tehtaalle päin… Hän astui vasaroineen, ja pihtineen, rautalevy tahi lukku kädessään, sen vuoksi vaan, että luultaisiin hänen luvallisilla toimillaan kulkevan. Ja niin se jäikin kokonaan siitä riippuvaksi, saiko tällä tavalla edes ja takaisin katua kuljeksiessaan vilaukseltakaan Sillaa nähdä.
Se oli selvää sattumakauppaa, ja niinpä usein sattuikin, että hän yht'äkkiä tapasi Holmannin matamin eikä Sillaa. Hän sai pitää senkin hyvänänsä; kaikessa tapauksessa voi hän kuitenkin katsella suoraan pitkin talojen välillä käyvää katua, jota Silla kulki monta kertaa päivässä. Mutta paljoa vaikeampi oli hänen sietää sitä, että niilläkin kerroilla, joina onni hänelle muuten suosiollinen oli, Silla kulki parin kolmen tehtaantytön kanssa käsi kädessä, niin että tuskin voi toivoakaan näkevänsä häntä enempää kuin vilahdukselta tahi saavansa muuta kuin pari pikaista silmäniskua, ennen kuin he jo kääntyivät portista milloin sinne, milloin tänne.
Mikä pakko hänen oli käydä ja laatustella kaiket illat noitten tyttöheitukkain kanssa… soveltuiko sellainen Sillalle, soveltuiko? Ei hän ollut vielä kylliksi kehittynyt eikä hänellä ollut vielä ymmärrystäkään käsittääkseen, mille kaikelle hän oikeastaan siellä alttiina oli ja mitä se oikeastaan tarkoitti, tuo herrasmies, joka hänelle silmiään vilkutti… noitten kauniitten silmien tähden… Huvikseenko? — käydä ympäriinsä myllyssä, kunnes sitten jälleen palataan sekä muserrettuna että jauhettuna!…