"Ei… ei tämä pitkälle kelpaa!"
Eikä siihen ollut muuta keinoa kuin yhä taukoomatta viilata ja viilata ja yhä lisätä viikkopalkka edellisiin, kunnes olisi kertynyt hopeakoukku kylliksi suuri, millä kiinnittää Silla itseensä.
Niin, kunpa vaan kerran saisi Sillan luokseen! — Hän vaipui tuumimaan huoneen vuokraa ja häiden menoja.
VIII.
Vähän aikaa sen jälkeen, kun Nikolai oli saanut kisällikirjansa, hämmästytti eräs ilahduttava tervehtijä häntä — tuskin hän voi omia silmiänsä uskoa — sillä ei se ollut kukaan muu kuin hänen oma äitinsä, joka lauvantai-iltapäivällä vartoili häntä sen ruokapaikan edustalla, missä hänen tapansa oli käydä aterioimassa!
Hän oli kuullut Nikolain päässeen kisälliksi, eikä ollut saanut lepoa pahaakaan ennen kuin pääsi tervehtimään poikaansa erään lautainvetäjän mukana, joka lähti kaupunkiin. Hän oli tullut niin iloiseksi!… Jospa vaan Nikolai tietäisi, miten monta kertaa hän oli huokaillut hänen tähtensä, ja miten monen monituista kyyneltä hän oli vuodattanut, — tuo kookas, muhkea, puoleksi talonpoikaiseen vaatteukseen pukeutunut nainen oli kasvoiltaan oikein tulipunainen ja itki ja myötäänsä kuivaili kyyneleitään kokoonkäärityllä nenäliinalla, kuvaillessaan liikutuksiaan ja iloansa siitä, että kaikki oli parhaaksi kääntynyt, ikään kuin korkeamman käden johdatuksesta!…
Hän oli jo pitkät ajat ollut niin onneton; mutta nyt, saatuaan jälleen poikansa, näytti hänelle kaikki kerrassaan varsin toisellaiselta!… Hei, noin suureksi ja hartiakkaaksi ja kelpo mieheksi kuin hän oli tullutkin — aimo sepäksi! Oli kait jo hänellä sortuuttitakkikin ja muut pyhävaatteet?… Ja hattu täytyi hänellä myöskin olla! — Nikolain tulisi vaan seurata hänen ohjeitaan; kyllä hän tiesi kaikki seikat, sillä hän oli paljon maailmaa nähnyt.
Sangen ihmeellisiksi, alussa melkein sekanaisiksi Nikolain tunteet kävivät, kun hän tuolla tavalla yhtäkkiä näki äidin luokseen heitetyksi… ehkä vielä saattaisi niinkin tapahtua, että kentiesi isäkin jostain samaan joukkoon heilahtaisi!
Monta vuotta oli jo siitä kulunut, kun hän oli äitiänsä ajatellut, ja se kuva, mikä hänestä vielä oli jäljellä, oli vaipuneena hänen muistinsa syvään, kyyneleiseen, tuikean suolaiseen mutakätköön, jossa ei sitä ensinkään oltu juurtumaan aiottukaan. Siellä hänen sydämessään oli jotakin, mitä hän vaistomaisella varovaisuudella uuden onnellisuutensa säilyttämiseksi kammosi;… mutta uuden Nikolain — sepänsällin — onnellisuuteen kuului kyllä myöskin se, että hän sillä tavalla jälleen löysi äitinsä! Totta tosiaan hän iloitsi hänen tähtensä, ja se oli niin tavattoman liikuttavata…
Ja kun hän sitten käveli hänen kanssansa ja oli iloinen sekä kaikkiin aulis ja menetti siinä sekä lauvantainsa iltapäivän että sen mukana puolen päivän palkan — oli hän myöskin, vaikka ei oikeastaan semmoista ollut aikonutkaan — tuhlannut lahjan ostamiseen — se oli suunnattoman suuri, hieno, kukkasiin värjätty silkkinen kaulahuivi — yhtä paljon, kuin minkä neljänätoista päivänä oli puristanut ja haalinut kokoon… ja sitä paitsi hän oli äidilleen ostanut hienoa leipää ja sianliikkiön, jotka hänen piti viedä mukanansa maalle palatessaan ja joista Barbro jo kaupungissa ollessaan maistiaisina muutamia aimo sipaleita illallisekseen nautti.