Hyvä oli ruokahalu hänellä… eikä hän näyttänyt erittäin säästämäänkään tottuneen — tämä oli likimääräinen tulos niistä huomioista, mitkä onnellinen poika oli äitinsä seurassa oleskellessaan ennättänyt tehdä. Sitä paitsi hän huomasi silloin myöskin odottamatta menettäneensä kauniit rahasummat, ja puoleksi tyytymättömällä mielellä hän sitten illalla lähti kävelemään ennestään tunnetuille paikoille, saadakseen siellä kentiesi sattumalta tavata Sillaa, jotta voisi hänellekin kertoa tästä uudesta onnestansa.
— Koko tämä osa kaupunkia, ylängön rinteelle rakennettuna, oli jo varjoon siirtyneenä, ja hieman helteisessä kesäillan lämpimässä kuljeksi joitakuita työmiehiä, nuttu irralleen hartioille heitettynä, samalla aikaa kun tämän tehdaspaikkakunnan räämäpuodeista sieltä ja täältä kuului korviin melun ja hälinän kaikua.
Nikolai oli turhaan risteillyt kulkuväylällä karjakartanon läheisyydessä ja myötäänsä pitänyt silmällä sekä leveätä maantietä, joka kävi veräjän ohitse, että myöskin jalkapolkua, joka niityn poikitse poikkesi sen takana olevaan metsään. Sillaapa vaan ei ollut nähtävissä! Eräs tyttö lähti pyttyineen navettakartanosta ja meni rapusta sisälle. Tämä vilkasi häneen päin ja nauroi, — ja seurauksena oli, että Nikolai jatkoi kulkuansa tehtaalle päin, ainoatakaan kertaa taakseen katsomatta. Mahtoipa noilla asujilla olla silmät, jotka seinätkin lävistivät?… Ja lienevät varmaankin jo alkaneet sitä ihmetellä, että hän niin usein siellä päin käveli…
Vesiputous oli suljettuna, niin että vesi virtasi ainoastaan valkeina säikeinä sulkulaitoksen ylitse ja valui tippa tipan jälkeen vesirattaalle. Joku ratasmies mennä ratusteli hänen edellään. Nyt se pysähtyi ja kaatoi pois kuormansa; se soljui kerrassaan alas… Siinä oli multaa, jota he vedättivät tehtaan viereen konttoorirakennuksen eteen aiottua puutarhalaitosta varten.
Laita-aitauksen sisäpuolella oli koko joukko muijia ja nuoria tyttöjä täydessä puuhassa. He perkasivat, harailivat ja istuttelivat, samalla aikaa kun mies puutarharuiskuineen käveli jäljessä päin, ja avonaisesta akkunasta kurkotteli nuori Wejergang, olkihattu päässään, alaspäin ja jutteli alhaalla työskenteleville.
Siellä seisoi Holmannin matamikin, käsi kupeella, erään mustan puutarhapengermän ääressä ja silmäili jotakin valmiiksi tehtyä istutusta, jota hän oli vielä käsin taputellut, ja — Silla oli siellä myöskin… polvillaan maassa ja kitki rikkaruohoja esiliinaansa kukkaspenkereestä, joka oli rakennuksen seinustalla. Ja juuri hänelle nuori Wejergang laski leikkiä akkunasta, ja Silla pudisteli päätään ja nauroi ja vilkui ylöspäin, — vastata ei hän tosin uskaltanut Holmannin matamin tähden!
Tuntui juuri kuin pihdillä olisi puristettu monta kertaa juuri siitä sydänalan kohdalta, ja yht'äkkiä muistui hänen mieleensä suloisena se päivä, jona hän oli saanut Ludvig Wejergangin käsiinsä.
Hän siirtyi jälleen hiukkasen alaspäin, sydän lyijyäkin raskaampana, ja heittäytyi istumaan tuonnemmaksi ojan partaalle, josta helposti voi pitää silmällä niitä, jotka siitä ohitse kulkivat, itse kuitenkin näkymättömissä ollen.
Kyllä se Silla oli näyttänyt mainion kauniilta, kun hän iloisuuttaan salaillen pilkisteli ylöspäin! — siihen ne Nikolain ajatukset aina jälleen palautuivat, ja sen hän vaan myötäänsä näki edessään; ja sepä se juuri tuskalliselta tuntui…
Tuntikausi oli kulunut. Melkein tylsämielisenä hän oli nähnyt yhden toisensa jälkeen menevän tietä pitkin alaspäin; mutta yhtäkkiä loisti sieltä värinvivahduksia hänen kasvoihinsa. Ludvig Wejergang mennä lunkutteli siitä ohitse — huoletonna ja kevytmielisenä, herrassauva kädessä heiluen. Hän oli ruusuposkinen kuin tyttö, hieno, musta poskiparta näkyi panamahatun alta, ja siniharmaat silmät tihruttelivat ympäriinsä, ja huvikseen hän vielä hiljalleen hyräili mennessään.