Nikolai tirkisteli häntä harmista menehtymäisillään, kunnes hän tietä pitkin vähitellen alankoon katosi.
Taaskin tämä vanha toivottomuus ylivaltaa vastaan!… sama, jota ei hän milloinkaan selville saanut eikä milloinkaan voinut perille ajaa, jos ei vielä joskus sattuisi niin, että — hän sulki silmänsä ja tuommoinen pidätelty, väkinäinen muodonvaihdos kuvautui hänen leukansa ja suunsa ympärille…
Tuolla tuli Silla Holmannin matamin rinnalla, pää alaspäin painuneena, kuin huojuva virpi. Aina välistä hän loi ympärilleen salaisia silmäyksiä, juuri kuin koulutyttö, joka opettajaansa välttelee.
Alempana karjakartanon kohdalla he erosivat; Silla poikkesi sinne iltamaitoa ottamaan.
Hän palasi sieltä pyttyineen ja meni polkua pitkin niityn poikitse. Hän astui pikaisin askelin ja hymyili itsekseen, ja melkein kauhistuneen näköiseksi hän muuttui, kun Nikolai ojan partaalla seisomaan nousi.
"Säikähdytkö sinä nähdessäsi minut, Silla?"
"Näytätpä sinä tuimalta, sinä", vastasi hän ilvehtien.
"Olihan se kait niin, että sanoit tahtovasi minun vaimokseni ruveta,
Silla?"
"No, minkä tähden sinä nyt sitä kysyt, Nikolai? — Onhan siihen vielä pitkältä aikaa!"
"Minun tarvitsee kuulla se vielä kerta… Jos ei saata olla asiastaan varmempi kuin minä, niin haluaa mielellään koetella, onko nuora, jossa aikoo kiinni riippua, kylliksi pitävä… vai onko se niin haurasta, että voi poikki sätkähtää! — Sinä olet saanut niin monenmoista ajateltavaa, sitten kun tänne tehtaasen tulit."