Eräs kuormamies, aimo joukko tavaroita ajopeleissään, oli pysähtynyt Nikolain ruokapaikan edustalle. Kuormassa oli muun mukana myös hänen äitinsä suuri arkku, jonka mies oli ottanut kaupunkiin kuljettaakseen ja tahtoi toistaiseksi sijoittaa Nikolain asuntoon. Itse tulisi Barbro vasta muutaman päivän kuluttua.
Kyllä kait hän jotain tuumiskeli! Aikoiko hän kentiesi taaskin mennä palvelukseen?
Ja kun Nikolai sitten eräänä iltana tuli kotiinsa, näki hän punaiseksi maalatun astian ja parin nauhakenkiä arkulle lasketuksi. Hänen äitinsä oli varmaan siellä ollut!
Puolen tunnin kuluttua hän sitten näyttäytyikin. Hän oli ollut vaan ulkona ja ostanut vähän pehmeätä ruisleipää, juustoa ja voita illallisekseen täällä majaillessaan.
Nyt hän jo sitä ennen leikkasi muutamia sipaleita ja vaati
Nikolaitakin ruokakumppalikseen.
Hänen suuri ruumiinsa sekä tavaransa melkein täyttivät Nikolain pienen, ahtaan makuuhuoneen. Kun oli myötäänsä huoneessa istuskellut, oli hän saanut vähäsen hengenahdistusta ja lihonut kaksileukaiseksi; laajoista poskipielistä, joita hänen nuoruutensa kukoistuksen aikoina heleät, terveet tunturiruusut kaunistelivat, saattoi, kun ne syödessä liikkuivat, nyt vaan huomata, että siellä toimittivat säälimätöntä musertamista vielä vankat hampaat, joihin kuitenkin tulikuumista kahvikupillisista alkanut hammassärky silloin ja tällöin oli ärtyisesti karannut. Kun sitten äiti siinä arkullansa istui ja poika vuoteellaan, tuli viimein selitys kuultaville:
Talollinen, jonka luona hän oli asumaan ruvennut — suostuen maksamaan kahdeksantoista taaleria vuoteensa, auttelemaan kiireinä elonaikoina ja itse kahvinsa hankkimaan — oli ollut niin ahnas ja itaroiva ruoan annissa, että hänen itse oli täytynyt yhtä ja toista siihen lisäksi ostaa. Niin, olipa hän itsekin nähnyt tuon lihaliikkiön, ja kyllä hän tiesi, millaiseen hän oli tottunut siellä Wejergangilaisten luona! Hän voi todellakin sanoa monta kertaa syöneensä kyyneleistä leipää, muistaessaan sitä kaikkia, mitä oli puuhaillut Ludvigin ja Lizzien hyväksi, — että hän oli heitä kanniskellut käsivarsillaan ja ollut heille parempi kuin äiti… Ja kun sitten ajatteli, että hän palkinnoksi kaikesta tästä puuhastaan ja huolestaan sai tehdä raskasta työtä ulkona heinäniityllä ja elopellolla!… Ja kaikkipa häntä yhdestä suusta silloin olivat kiitelleet ja ylistelleet!
Kyllä hän oli silloin myöskin kärsivällisesti odotellut, että he viimeinkin muistaisivat vanhaa Barbrota — — Mutta ah, ei! Kukin saa itse pitää huolta itsestään, niin se oli tässäkin käyvä!
Mutta nyt, sitten kun hän oli poikansa jälleen saanut, oli hän tutkistellut ja tuuminut ja miettinyt ruvetaksensa kaupungissa pientä kauppaa pitämään. Ja tänään hän jo oli ollut pääkonsulillekin siitä puhumassa! Konsuli oli ollut äreällä päällä juuri hänen astuessaan konttooriin ja tuiskinut äkäisesti; mutta hän, Barbro, tunsi kyllä hänet ja alkoi haastella oikein hienosti: "Miten rouva voi, ja herra Ludvig ja neiti Lizzie, suvaitsetteko kysyäni? — Ah, hepä ovatkin nyt jo niin kasvaneet ja varttuneet, ettei saattane odottaa heidän enää halpaa palkkapiikaa tuntevankaan!"
"Hentoja… hentoja kuin virvet", oli hän nauraen vastannut; "sinä voit kantaa heidät kummankin käsivarrellasi vieläkin!… Mutta sinähän näytät siellä vuoristossa syöneen kokonaisia ladollisia; enhän minä muista sinun ennen niin suuren olleen, Barbro!… Isäntä lienee hävinnyt kotinsa ja kontunsa sinua ruokkiessaan, mies raukka?" oli hän ivaillut.