"Kiitoksia, enpä tottunut karjanrehuilla elämään täällä pääkonsulin luona!" oli Barbro vastannut. "Päin vastoin minä jouduin semmoisiin oloihin, että olin pakotettu poistumaan; se mies kyllä tietää siitä pitää huolta, että hän aina omilleen tulee!"
Ja sitten oli hän puhunut Ludvigin ja Lizzien kanssa, kunnes oli itkuun ratkennut.
"Ja entäs se sinun ilkikurinen poikasi?" oli hän kysynyt.
"Kiitoksia", oli Barbro sanonut, — "minun poikani, Nikolai, on täysoppinut sepänsälli tässä kaupungissa."
Ja sitten oli Barbro kertonut hänelle tuumansa, että hän aikoi jäädä kaupunkiin ja ruveta kauppaa harjoittamaan; hän, Barbro, oli aina huomannut olevan paremman olla myymäpöydän takana kuin sen edessä, niin oli hän tuumaillut.
Silloin oli hän, pääkonsuli Wejergang, nauraen sanonut: "sinä luultavasti aiot asettua tänne kaupunkiin, Barbro?"
"Niin, herra pääkonsuli, jos se vaan saattaa rehellisellä tavalla tapahtua — ja vähäisellä avulla, niin pyrkii jokainen omalla ansiollaan leipäänsä hankkimaan!"
Ja sitten hän oli samaa tietä luvannut hänelle ilmaiseksi huoneen ja keittiön eräässä talossa siellä tehtaan tienoolla koko vuodeksi. —
Saattoi selvästi huomata, että tämä äiti ja poika, jotka nyt siinä vastakkain istuvat, olivat tavallaan hyvinkin toisensa näköiset; mutta missä kohtalon sattumat olivat juuduttaneet pojan leveitten, elokasten kasvojen juonteet lihaksiksi ja pontevuudeksi, siinä ne äidissä sitä vastaan olivat kaiken jäntevyytensä kadottaneet ja muuttuneet löysäksi, vaikeasti liikuteltavaksi liikalihaksi.
Mutta ilmaantui hänessä nyt kuitenkin jonkunlaista intoa, kun hän siinä kehitteli tuumiansa, joiden mukaan vähittäiskauppansa järjestäisi, ja miten hän sitten osaisi hankkia tavaroita velaksi vähäsen kustakin paikasta; — hän oli vielä tuttu kaikkialla räämäpuodeissa siltä ajalta, kun oli Wejergangilaisia palvellut. Eikä sitten enää ollutkaan muuta tehtävätä, kuin myydä vaan tavaraa, maksaa vanhaa ja ottaa uutta sijaan; niin se kävisi sitten ympäriinsä kuin kampi eli veivi vaan!