Mutta vähää enemmän hän kuitenkin tarvitsisi puhdasta rahaa; hänen omansa ei kauaksikaan riittäisi. Esimerkiksi — eiköhän Nikolai saattaisi hänelle vähäsen lainata? Sehän tulisi aina olemaan tavaroissa kiinni, niin että, mitä siihen asiaan muuten tulee, olisi samanarvoista, pistäisikö hän killinkinsä omaan taskuunsa vai antaisiko hänelle — ihan samanarvoista!

Tietäisikö Nikolai nyt sanoa, mistä hän kohtuullisesta hinnasta saisi ostaa myymäpöydän? Taikka vielä parempi, jos saisi sen velaksi; jos puuttui häneltä nyt jotakin, niin rahaa se oli… Kentiesi saattaisi hän samalla kertaa kokea puusepältä ottaa vähän enemmänkin; ei tarvittaisikaan muuta kuin jotenkin suuri sarantapöytä, kaksi sänkyä ja muutamia tuoleja… Hän oli ajatellut, että sitten, kun olisi ensin päässyt vähän alkuun ja saanut asiansa hiukan järjestykseen, voisi Nikolaikin tulla asumaan hänen luoksensa! Kun hän sitten vielä laittaisi hänelle kaikki ateriat, voisi sillä tavalla toinen olla avullisena toiselleen, ja joku osa Nikolain palkasta sitten jäisi hänelle; — voipa Nikolai itse arviolta laskea ja sanoa, miten paljon hänen mielestään sopisi…

Barbro laajenteli yhä innokkaammin aikeitaan ja itseksensä kuvitteli, silloin tällöin kämmeneensä lyöden, miten ne sitten rupeisivat menestymään.

Mutta sillä aikaa, kun hän tulevaisuustuumistaan yhä enemmän lämpeni ja innostui, istui Nikolai neuvotonna ja polki hiljaa jalallansa maahan, ikään kuin tahtia lyöden. Tuossa aijotussa kaupassakin saattaisi jo olla kyllin tarpeeksi. Äidin pitäisi se kyllä ymmärtää, hän kun oli ollut Wejergangilaistenkin luona ja nyt vielä päällisiksi puhunut siitä itse pääkonsulillekin. Mutta mitä enemmän hän sitten seoitteli häntä tuumiinsa ja sillä tavalla hänen varojansa myötäänsä luki omiin laskuihinsa ja taukoomatta rupatti, ikään kuin ei mitään ilman neljältä suunnalta voisi esteeksi tulla, — sitä suuremmaksi laajeni hänen silmäinsä eteen heidän pyrintöjensä ja harrastustensa välinen juova. Barbro esitteli kauvan kaivattuja äidillisiä oikeuksiansa, ja Nikolai tunsi juuri sydämessään kuuluvansa vielä lähemmin eräälle toiselle ja juuri nyt olevansa pakotettu kulkemaan omia teitänsä!

Ei Barbro voinut tietää koko ajan jyskyttelevänsä naulaiseen seinään, — siksipä täytyi Nikolain se hänelle oikein selvittää.

"Niin, näetkös, äiti!" lausui hän ja loi silmänsä lattiaan. "Minun rahani sinä kyllä voit saada, jos se vaan on varmaa, että ne saan takaisin uudenvuoden aikaan, — sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavana. Mutta, näetkös, syynä, minkä tähden minä silloin ne jälleen tarvitsen, on se, että minä ja Holmannin matamin Silla olemme tehneet kaupat ja tahdomme mennä naimisiin ja perustaa oman kodin. Ja se asia on varma minun puolestani ja sitä minä olen puuhannut ja tuumiskellut jo siitä saakka, kun Holman kuoli; — ja jos se ei hyvin onnistuisi, niin saisin olla ilman häntä!"

Nikolai loi terävät, harmaat silmänsä häneen, ja äiti tunsi vaistontapaisesti, että tässä oli tahto, joka oli hänen käsistänsä luiskahtanut.

Se oli ikävä erehdys hänen tuumissaan!…

Hänen mielikarvautensa lauhdutukseksi antoi Nikolai sitten hänelle kolmekymmentä taaleriansa, ennen kuin hän pois lähti.

* * * * *