Hän tempasi oven auki ja meni.
IX.
Jos ei Silla olisi siihen tullut ikään kuin vaaja kuoren ja puun väliin, miten hyvin ja huoletonna olisikaan Barbro nyt saattanut elää! Häntä, eikä ketään muuta, Barbro sai siitä kiittää, että häneltä nyt oli ryöstetty kaikki se apu, jota olisi saattanut ja jota hänen oman sisimmän vakuutuksensa mukaan myöskin olisi pitänyt saada pojaltansa Nikolailta, — siihen luettuna myös se varma lisäys, minkä hän joka ainoa viikko olisi voinut tuoda kaupparahastoon, jossa — niin kuin nyt asian laita oli — ei milloinkaan keksitty sitä summaa, minkä siellä piti oleman!
Varsin epäilemätöntä oli, että Barbro, yleisen tavan mukaan, jätti lukuun ottamatta kaiken sen, mitä kului hänen oman painavan olentonsa ylläpitämiseksi. Toiselta puolen ei hänen alituisesti palvelevainen vierasvaraisuutensa kahvipannun ääressä voinut mennä kauppatoimelle jotain outoa makua jättämättä — mitä hän siinä menetti, se oli muka pidettävä vaan kylvösiemenenä, joka sitten tavaranostajain muodossa monenkertaisena takaisin tulisi!
Barbron maja oli sillä tavalla tulemaisillaan kahvia juovain voimain kokouspaikaksi koko siinä naapuristossa.
— Virstapatsailla oli nyt lumihytyrät päässään, nietoksia oli tiepuolissa ja kaikkialla kedoilla.
Kun reet rutisivat pakkasessa ja ovikin teki samoin, kun joku huoneesen astui, — istui Taraldsenin mummo, joka pani sarvia ja imetti iilimadoilla, ja pitkä Bäkkenin mummo viettäen herttaisia hetkiä lämpimän, höyryävän kahvikupin ja rintasokerin ääressä.
Taraldsenin mummo juorusi kelvottomista ihmisistä ja turmeltuneista ajoista ja kuinka nyt luistetaan mäkeä alaspäin joka ammatissa, samalla aikaa kun Bäkkenin mummo yhä enemmän muistutusten aiheita saatuaan pani päänsä kallelleen ja pyörähytti kuppiaan sekä alkoi sitten:
"Minä muistan myös vähäsen entisiä aikoja, minäkin… enkä tiedä, olivatko ne paremmat; ja muuten saattaa jokainen ajatella asioista omalla tavallaan, minun mielestäni, saattaapa niinkin!" — Tässä kääntyivät nuo pitkäkkäät, kellahtavat kasvot sekä niiden mukana omalle mielipiteelleen vilkuttavat silmät suoraan kahvikuppia kohden. — "Mutta kyllä työntekijän päivä nyt on venynyt kuitenkin pitemmäksi! Uh, sentään, miten he silloin istuivat pimeässä joka talossa ja mökissä keittouunissa kyteväin pilkkeiden ääressä nähdäkseen vuoleskella ja kehrätä; — ja pojat siellä loikoivat kaiket talvet ja kiiskottelivat ja haukottelivat makuuhuoneissaan kello kolmesta, neljästä alkaen iltapäivällä, kunnes viimein täytyi lyhtyineen mennä iltasella hevosiansa hoitamaan!… Mutta lamppuöljy, se on saanut heidät vuoteensa pohjilta pystyyn, sepä juuri! On juuri kuin aurinko paistaisi meille nyt koko talvikaudet, ja ihmiset näkevät ansaita rahaa nyt!"
"Kyllä niin; mutta eipä siitä ole mitään parempaa sittenkään tullut… kun he istuvat ja lyövät korttia ja mellastavat ja juovat ravintolissa!"