Parasta olisi saada asia selville Ellingsenin matamin kanssa, mitä pikemmin, sitä parempi!
Ja pian Nikolai seisoikin lakki kädessä hänen asunnossaan kuulustamassa, miten hänen oikeastaan olisi menetteleminen.
Monta kertaa siinä kuului "hm" ja kauan siinä rykimistäkin kesti, ennen kuin eukko sai lasit nenältään ja sitten taaskin säntilleen hiuksiinsa. Sitten viimeinkin alkoi tuo monenmoinen kiertely ja kaartelu: — ei hänellä ollut ensinkään tarkoitusta loukata. — Kyllä Ellingsenin matami tiesi, että hän oli kelpo seppä; mutta niitä oli monta, jotka tiesivät Olavista, että hän oli oikein rehellinen ja hyvä mies; ja hän oli nyt jo vanha eukko, joka tarvitsisi jonkun, keneen voisi oikein luottaa, — niin, millään tavalla tahtomatta Nikolaita loukata; mutta hän sai nyt sentään asiata vielä miettiä…
Tämmöinen se tieto oli, minkä hän sai, ja näin oli nyt sekin toivo umpilukkoon luiskahtanut, johon hän oli luottanut ja jota oli maininnut Holmannin matamille Sillaa pyytäessään.
Seuraavana aamuna pajaan tullessaan näyttivät kaikki semmoisilta kuin olisivat olleet ivanauruun purskahtamaisillaan. He tiesivät hänen siellä käyneen ja saaneen Ellingsenin matamilta semmoisen vastauksen!… Mutta jos he luulivat voivansa ärsyttää tahi peloittaa hänet sieltä, niin siinäpä he erehtyivät!
Olavi ei näyttänyt olevan millänsäkään, ja lyöttäytyipä hän vielä päälliseksi kohteliaaksi ystäväksikin, jotta sitten yhdessä olisi kankirautaa halkaistu.
Nikolai käänsi vaan selkänsä hänelle.
"Minä en milloinkaan ryhdy toisen miehen työhön, enkä myöskään suvaitse toisen, kavaluus mielessään, tunkevan omaani! — jos ei tahdo saada hyväkseen moista hitsausta, että kuumenee selkänsä kuin tuo punainen rauta!" — jupisi hän, luoden silmäyksen Olaviin.
Kaikki vaikenivat.
Mutta päivällislevolla syntyi paljo juttua ja pakinata siitä asiasta. Sillä kaikki olivat kuulleet, että hän oli sopimattomasti Olavia uhkaillut; — ja Olavi myöskin varovaisuuden vuoksi pyysi toisia pitämään muistissansa, mitä Nikolai oli hänelle lausunut.