"Näytti siltä, kuin saattaisi hän käyttää moukaria muuhunkin kuin kankien takomiseen, tuo mies, jos vaan pääsisi kahdenkesken!"
Nikolaille he saivat puhua niin paljon kuin tahtoivat vaan; hän teki työtään, hän, eikä kuullut, että Hägbergillä olisi ollut mitään muistuttamista sitä vastaan. Yhtä aavetta vastaan hän nyt vaan oli varoillaan!
Mutta erään työn tahtoi Nikolai tehdä ennen kuin kaikki hiiteen heittäisi — mennä suoraan Hägbergin luokse ja selvittää seikat hänelle; sitten saattaisi mestari antaa todistuslauseensa kenelle tahtoisi, jos häneltä kysyttäisiin.
Mutta Ellingsenin matamin ratkaiseva vastaus viipyi viipymistään viikosta viikkoon — kaksi kokonaista kuukautta.
Mitä mahtoi eukko tuumia? Koko pajaväki sitä ihmetteli — täytyihän hänen syksyksi saada mestarisälli.
Vihdoin — eräänä aamuna se ilmaantui sanantuojan muodossa.
* * * * *
Polttavan kuuma kesäpäivä oli iltapuoleen joutunut. Pihanperäisen harmaan puurakennuksen, jossa Holmannin matami asui, molempain kerrosten pieniruutuiset akkunat olivat auki ja imivät tuota viileyden mukaista, mitä ilmassa oli, asukkaiden siellä sisällä puuhaillessa, toinen toistaan keveämmissä vaatteissa. Ainoastaan silloin tällöin saattoi vieno tuulenhengähdys hiljaisesti häälymään nuo melkein lävitsenäkyvät, akkunain puolitiehen ulottuvat varjostimet sekä valkeat pesuvaatteet, jotka olivat pihaan nuorille kuivumaan levitellyt.
Ulkopuolella alakerroksen akkunan edessä lähellä maakerroksen käytävää seisoi hoikka, mustasilmäinen, nuori tyttö kierrellen vesijohdon hanaa, jonka alla hänellä oli astiassa pesuvaatteita. Hänen päänsä näkyi milloin akkunaverhojen yläpuolella, milloin niiden alapuolella, vesisuihkusta vilvastuneena ja virkistyneenä.
Yhtäkkiä hän jäi liikkumatta seisomaan perin hämmästyneenä.