Kun Kristofalla oli sellainen taipumus lankojen kehräämiseen, kutoutui niistä suuria romaanipätkiä, jotka Silla, silmät selällään, korjasi talteensa ja joita hän sitten jälkeenpäin kotona vielä paremmin kehitteli.
Silla itse oli pieni romaani, niin kuin hän itse sitä ajatteli; — mutta ei hän millään muotoa uskaltanut sitä Nikolaille kertoa!
Hänen täytyi pitää varalla, mennessään päivällisaikana äidilleen jotakin Barbron puodista ostamaan, — ettei Wejergang taas tehtaalta palatessaan olisi poikennut sinne sikariansa virittämään!…
Edellisellä kerralla, kun hän taas oli hänet tavannut, oli Wejergang nauranut ja kysynyt, oliko tuo mustasilmäinenkin jo tottunut pakenemaan häntä? — ja sanonut, ettei hän sentään niin kauhistava ollut!… Olihan hän, Silla, ollut myötäänsä kadoksissa näinä viimeksi kuluneina aikoina! Oli semmoisia, jotka kertoivat, että hänen äitinsä säilytteli häntä häkissä jonkun vaarallisen sepänsällin tähden — oliko se totta, semmoinen?… Kun on nuorella tytöllä kaksi noin mustaa silmää, ei hänen sopisi niitä kätkössä pitää…
Ei Silla ollut vielä asettunut häntä kohtaan juuri varsinaiselle sotakannalle; — mutta kyllä tiesi hän, nuori Wejergang, varsin hyvin, että hän oli varoillaan ja vartoili siksi, miten kauan hyvänsä sitten olisi viipynytkin, kunnes hän lähti puodista pois!
Se oli ikään kuin päivänsiinne korkean, suljetun lauta-aidan lävitse!
Muuten kului aika, päivä yhtäläisesti kuin toinenkin, muutellessa tehtaan surinasta suoraapäätä kodin työhön, ja Holmannin matami oli sangen tyytyväinen siihen hyötyyn, mitä hänellä, totta sanoen, oli Sillasta tänä kesänä ollut! Että tytär siitä myötäänsä kelmeni, vaaleni ja laihtui, ei se hänen mielestään niin mitään huomiota ansainnut; se oli vaan todisteena siitä, ettei Silla ollut tottunut säännölliseen, uutteraan työhön.
Niillä muutamilla kerroilla, joina Nikolai sai tilaisuutta lausua sanasen hänelle, valitteli Silla surullisesti.
Hän kävi niin katkeraksi, että itki kertoessaan, mitä kaikkea ne muut — kaikki muut! — saivat hyväkseen käyttää, mutta hän vaan ei!… Ensin oli hän koko lapsuutensa ajan ja vuodet ollut kotonansa maakerrokseen suljettuna, ja nyt — kun hänen, taivas nähköön, pitäisi jo täysikasvuinen olla — oli hän suoraapäätä joutunut tämmöiseen pakkotyöhön!
Kun hän sitten hetkisen aikaa oli synkkänä ja ikävystyneenä tätä itkeskellyt, kävivät hänen tarkastelunsa toiseen suuntaan, ja hän alkoi varsin kiihkeänä jo ennakolta ajatuksissaan kuvailla, miten he sitten huvitteleisivat, — hän ja Nikolai, — kun hän kerran kotoansa selviäisi. Hän pitäisi hauskaa, samoin kuin kaikki muutkin nuoret; sitten saattaisivat he pitää hyppyjä omassa tuvassaan! — ja veneellä soutaa merelle iltasilla ja kalastaa, ja sunnuntaisin mennä ruokakoppineen metsään ja huutaa ja hoilata niin kovasti, että vuoret kaikuisivat…