Nikolai tunsi, että itku tinki ylös hänen kurkustaan, ja hänen täytyi olla varoillansa päästäkseen tiehensä, ennen kuin se ilmoille purkautuisi!
Siinä oli taaskin viivytystä hänelle ja Sillalle kevääsen saakka! —
Ja kuka tiesi, mikä siitä lopuksi tulisi?…
Hänen kätensä vapisi ja hapuili oven ripaa tavoitellen.
* * * * *
Tuo uusi selvitys, minkä hänen äitinsä niin odottamatta oli ilmoille tuonut, että nimittäin se oli hän, joka hänen koko menestyksensä oli nurin keikahuttanut, tuli vielä painavaksi kiveksi hänen kuormansa päälle.
Siveellisenä tappiona se häntä masensi. Hän ei voinut poistaa mielestään sitä ajatusta, että siinä oli jotakin todenperäistä. Hän tunsi itsensä nulomieliseksi ja käveli ympäriinsä alakuloisena.
Taaskin oli häitten toivo luiskahtanut vuosineljänneksen tuonnemmaksi!… ja jos äiti vieläkin pyytäisi, taikka oikeammin kiristäisi häneltä rahoja tuohon lamaantuvaan kauppaliikkeesensä, — mitä hän silloin tekisi?
Tämä tuntui ihan toivottomalta työltä, ja epätoivo alkoi hänet valtaansa saada.
Kun hän korjasi killinkejään läkkilaatikkoon sunnuntaisina, tapahtui se sangen katkeralla mielellä. Saattoi pian sattua niin, että äiti tulisi ja nielaisisi koko summan — johon hänellä kait oli oikeus, koska hän kerran aikoinaan oli äidin onnen hävittänyt!
Nikolai oli aina ajatellut, että kun siksi tulisi, niin olisi kait hän se, jolle äidin olisi siitä lasku suoritettavana, että oli hänet semmoisena maailmaan tuottanut, ettei käynyt edes isää hänelle osoittaminen, ja sen lisäksi vielä sillä tavalla hänet hyljännyt.