Mutta nyt se asia näyttikin ihan päinvastaiselta! Hänen äitinsä ynnä hänen kaikkinielevä kauppansa oli se pohjaton kita, joka säälimättä, oikeuteensa nojaten, koko hänen elämänsä onnen ahmi.
Hän alkoi jo varsin tuskastua elämäänsä!
Samalla aikaa hehkui ja kyti hiljainen kapinallisuuden tuli hänessä, vaikka se, kun hän rehellisesti työskenteli totuuden perille päästäkseen, kestikin kotvan aikaa, ennen kuin se ilmoille leimahti.
Pitäisikö hänen sallia, että Sillakin samaan kitaan hinattaisiin?
Vastaus leimahti heti selvänä esiin, niin että liekit sekä loistivat että liipoivat: —
Ei, niin kauan kuin oli repalekaan jäljellä siitä, jota Nikolaiksi nimitettiin!
Ja mitä hänen äitiinsä tuli, että hän, Nikolai, kentiesi olisi ollut syypää hänen onnettomuuteensa… Eikö hän sitten olisi saanut pitää puoliansa; pitikö hänen vaan olla syljettävänä ja poljettavana, niin kuin nyt taas oli käymäisillään? Hänen äitinsä, suuri ja karkea, niin kuin hän oli, tulisi tuolla kaupallaan vaan istumaan kuolijaaksi heidät, sekä hänet että Sillan… Heillä ei olisi edes lupaa eikä oikeutta valittaakaan!
Mutta sitäpä ei nyt sentään suvaittaisi!
Hän oli Wejergangia kurittanut, ja nyt hän vaan katui, ettei ollut sitä tuntuvammin tehnyt. Kun hän oli kerran maailmaan joutunut, tahtoi hän myös ihminen olla — vaikkapa sitten jäljestäpäin häneltä pään veisivät! Eikä tuon lamaantuvan kaupan kannattamiseksi enää killinkiäkään hänen läkkilaatikostaan ripoisi! Jos äiti joskus maailmassa tulisi muuten ravinnon ja holhouksen puutteesen, niin suotaisiin hänelle kyllä sija hänen omassa majassaan; mutta ettäkö hän saisi estää häntä saamasta omaa majaa, — ei, kiitoksia!
Hänestä oli sukeunut toisellainen mies, sitten kun viimeinkin oli tästä selville päässyt: niin, häntä nimitettiin Nikolaiksi, ja hän oli Ellingsenin matamin mestarisälli!