XII.
Talvi oli kulumassa.
Oli Helmikuun alkupuoli ja markkinat. Kaduilla vilisi ihmisiä, ja leudolla ilmalla oli lumi kulkevain jaloissa tuhkajauhon kaltaiseksi muuttunut.
Kirjava rivi markkinakojuja ulottui torilta torille. Torvet räikkyivät, ilvehtijät huusivat, arpapeli kävi kulkuaan, huutajat ulvoivat, soiton törähdykset hyökyaaltoina ilmassa rämisivät — ja kaiken tämän lisäksi ympäri kaupunkia juhlailuja, tanssia ja iloa myöhäiseen yöhön saakka!
Soiton ja metelin humu kuului etäälle tehtaan seuduille saakka…
Iltasilla loisti kaupunki erityisesti lisätyssä valossaan.
Koko ilma tuntui oikein hurmaavalta — ja moni kärsimättömästi ikävöivä sielu, jota ankarasti silmällä pidettiin, kuljeksi siellä ylempänä sillä aikaa, kun yllin kyllin irtonaista joukkoa sieltä alaspäin virtaili.
Vuosi vuodelta tiesi huhu aina enemmän kertoa noista suurista markkinatansseista, torvisoitosta, puutarhain värillisistä lyhdyistä ja keikaripohatoista, jotka suunavauksista huolta pitivät. Se kiusasi ja vietteli…
Jo toisena markkinapäivänä tuli Kristofa, intoa täynnänsä, ja hänellä oli pääsymaksu sekä itseänsä että Gundaa ja Sillaa varten — rahaa sekä pääsylippuun että makeisiin! — kaikille kolmelle!
Hän tekeytyi sangen salaperäiseksi… laverteli koko ajan eräästä henkilöstä, jota ei hän — ei milloinkaan! — uskaltaisi ilmaista.
Silla ei ollut vielä koskaan missään sellaisessa ollut, oli korkeintaan seisonut ulkopuolella niitten hartaitten mielittelijäin joukossa, joitten täytyi tyytyä vaan katselemaan noita värillisiä lyhtyjä ja kuuntelemaan soittoa. Nyt oli viimein hänellekin tilaisuus tullut.