Oi! — kunpa vaan uskaltaisi!…

Hän oli koko aamupäivän levoton ja kaksi punaista pyöreätä täplää poskillaan.

Päivällisaikana tuli hänen äitinsä väsyneenä ja hengästyneenä alhaalta kaupungista.

Hänen oli täytynyt Antonisenille luvata markkinaviikon seistä leivospöydän ääressä torilla ja olla avullisena myynnissä! — Kyllä ne olivat kalliita rahoja, joita täytyi ansaita tuollaisessa hälinässä ja melussa; mutta hän täyttäisi sentään velvollisuutensa! — ei ollut hänellä tapana uupua, kun killinkikään oli ansaittavana! Koju suljettaisiin ja leivokset korjattaisiin vasta kahdeltatoista yöllä, niin että hänen täytyisi nyt pariksi yöksi sinne alhaalle jäädä…

Sillan korvat alkoivat soida ja suhista; — näytti siltä, kuin olisivat ovet itsellään hänen eteensä auenneet! Nyt saattaisi hän, jos haluttaisi…

Jo rupesi melkein peloittamaan…

Juuri kun hän iltapäivällä, kori käsivarressaan, meni kadun poikitse, astui Wejergang yhtäkkiä ihan läheltä hänen ohitsensa.

Silla oli vähällä säikähdyksestä parahtaa. Hän oli siis jo palannut!…

Ei hän uskaltanut vilkaistakaan ylöspäin, uskoi vaan punastuvansa ja tunsi ohitse mennessään, että Wejergang hymyili ja terävästi häntä tirkistelijä sitten nyykäytti päätään.

Hän tunsi hienon sikarin hajua ja luuli huomanneensa, että hänen vaatteensa ikään kuin narisivat hänen liikkuessaan, joka kaikki hyvin liittyi siihen, millaisiksi hän Kristofan kummallisten kertomusten mukaan oli hienot herrat kuvaillut…