Nenäliinaan hän oli sen käärinyt ja pannut vielä kaksi leivosta päällepäin, niin että tarvitsisi olla viisasta älykkäämpi, joka saattaisi keksiä, että se olisi mikään muu kuin työkalu-mytty, jota hän kanniskeli!…
Hän meni varsin lähelle äitinsä akkunaa, josta valo toisti, ja koki tirkistellä, olisiko Silla kentiesi sattumalta siellä myymäpöydän ääressä, ja kuljeskeli sitten huoletonna ympäriinsä ylös ja alas katuja pitkin.
Täällä oli niin ihmetyttävän tyhjää, tuskin ihmistä näkyvissä tänä iltana!…
Ja — kuinka tarkasti hän tirkistelikään portin ja aidan raoista — ei ollut hänessä miestä keksimään valoa Holmannin matamin asunnossa!
Kun hän oli kaikki keinonsa koitellut, asettui hän sitten kokonaiseksi pitkäksi tunniksi vartioimaan siihen, missä tiet yhteen kävivät ja siitä jatkuivat karjakartanoon.
Mutta tänä iltana ei ollut onnea pahaakaan, — siinä hän sai kävellä neuloma-arkkuineen!
Koko katu oli pimeä, paitsi vähäistä alaa lyhtypatsaan ympärillä.
Siellä meni joku… se oli hän!
Nikolai kiirehti.
Ei; se oli vaan tuo Jakobine, jonka kanssa Silla suvella niin usein kuljeksi!