Seuraavien neljäntoista päivän kuluessa ei ollut pienessä tuvassa kiireestä puutetta. Jannen pyhäpuvusta sommiteltiin Martille uusia vaatteita, joita, sitä mukaa kuin ne valmistuivat, ja kutakin kappaletta erikseen, siskot suuresti ihmettelivät. Heidän huomionsa oli sitä ennen ollut kääntynyt milloin ompelevaan äitiin, milloin suutariin, joka oli tuotu Skorpösalmesta ja joka istui ja valmisti Martin uusia kenkiä. Nahan oli Janne itse jo aikoja sitten muokannut, ja hän oli varma siitä, että jalkineet tulisivat vedenpitävät.
Marina mietti ommellessaan, tulisiko hänen kertoa Martille, mitä hänen syntyperäänsä nähden oli tullut ilmi. Hän aavisti, että hänen ja Stuwitzin välillä oli vielä suoritettava tili, joka kenties koski aina kehdosta hautaan ylettyvää ihmiselämää. Ja olisiko Martti siitä jätettävä tietämättömyyteen? Tuskinpa vain. Himmeänä eli äidissä toivo, että poika uusissa olosuhteissaan voisi saada asiaan jonkinmoista valoa, jota ei riittänyt kaukaiselle Skorpölle hohtamaan.
Ja kun asiaa äidin ja isän välillä useita kertoja oli pohdittu, sai Martti tietää sen. Tämä tapahtui pienellä veneretkellä, jonka hän äitinsä kanssa teki päivää ennen lähtöään. Marina antoi hänelle sen ohessa monta neuvoa — kuinka hänen tulisi käyttäytyä, kuinka kumartaa, että hänen aina tuli nousta seisomaan, kun rouva oli huoneessa j.n.e.
Kun Martti erään naapurin kanssa oli valmis lähtemään, seurasi Marina häntä veneen luo. Äiti itki siinä. Janne oli harvapuheisempi. Hän vaati pojaltaan vain, ettei tämä koskaan joisi itseään humalaan, ja että hän aina käyttäytyisi rehellisenä miehenä. Ja Martti lupasi sen.
VIII.
HEGGELUNDIN LUONA.
Markus Heggelundin "pohjattomasta rikkaudesta" kiersi kansassa kaikenmoisia taruja. Trondhjemin pankin kirjoissa sanottiin hänellä olevan rahoja rivittäin yhtä monta kymmentätuhatta riksiä kuin hänellä oli kirkkoäyrejä ja kalakareja, ja joka vuosi, kun kirkon kymmenyksiä maksettiin, oli — niin kerrottiin — hänen talonsa yläkerta täynnä hopearahoja.
Jokainen tiesi olevansa tervetullut hänen suureen valkoiseksi maalattuun ja monilla pieniruutuisilla ikkunoilla varustettuun taloonsa, jonka edustaa kaunisti vihreä, pisteaidan ympäröimä puisto, keskellä viiritanko, jonka juurelle oli sijoitettu joukko vaskikanuunoja; vaikeus oli vain siinä, miten päästä vieraanvaraisesta talosta pois. Erittäinkin joulunaikaan oli tämä talo seudun kaikkien juhlatiloissa hännystakkeihin puettujen keskuspaikka. Alinomaa tuli ja lähti vieraita loppiaiseen saakka ja vielä pitemmällekin. Hyvin usein mainittiin Markus Heggelundin nimeä, vaikka tarkoitettiin rouvaa, joka — tähän aikaan yli viidenkymmenen vanhana, ylhäisiä, harmaita kihermiä tukassaan muinoisten mustien asemesta — hallitsi kotinsa seuraelämää ja sitäpaitsi yhtä ja toista muutakin seudussa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei vieraanvaraisempaa taloa eikä kunnollisempia ihmisiä voinut tavata kuin Heggelundit.
Rouva Heggelund ylläpiti tavallansa ankaraa järjestystä; hän piti hiukan kerskailevasti kunnianaan suurenmoista kotiteollisuutta, jota varten hänellä oli koko lauma palvelijoita. Vierasten vuoteet olivat kokonaan tehdyt kotona ja päänaluset täytetyt pehmoisimmilla Heggelundin omilta lintukareilta saaduilla haahkan höyhenillä. Ruokasalissa oli pöytä melkein päivät pääksytysten katettuna, ja ulko- ja sisätaloutta hoiti kumpaakin erityinen emännöitsijä.
Huoneet, joita siihen aikaan pidettiin suurenmoisina, eivät kuitenkaan olisi vastanneet nykyajan vaatimuksia. Ne olivat valkoisiksi maalattuine ja aikojen painosta köyristyneine palkkeineen jotenkin matalat, ja pienissä ikkunaruuduissa oli — enemmän huviksi kuin kaunistukseksi — nähtävänä monta nimeä, joita vieraat sormuksillansa ja rintaneuloillansa olivat niihin piirtäneet.