Häntä kummastutti vain, ettei äiti, joka edeltäkäsin oli ajatellut niin monta asiaa, ollenkaan ollut tullut muistaneeksi hänen ensimäistä esiintymistään. Kuten hänen tapansa oli veneessä, kun jotakin tapahtui, päätti hän nytkin yht'äkkiä, mitä hänen oli tehtävä, ja rihkamapuoti Stuwitzineen oli vastaiseksi salakari, jota hän tahtoi välttää niin kauan kuin mahdollista. Mutta puistonveräjän luona hän jäi uudelleen seisomaan. Hän melkein kuuli sydämensä tykyttävän. Hän kuunteli vähän aikaa, sitten astui rohkeasti sisään.
Martti tuli aivan kreivin aikaan. Mustatukkainen, laiha ja nuori tytönheilakka, silmillään kääreliina, jonka alta hän koki kurkistella, tuli ruohikkoa juosten häntä vastaan ja tarttui nauraen hänen takkinsa kaulukseen. Hän nimitti häntä Antiksi, eikä tahtonut päästää häntä ennenkuin "Antti" oli ottanut kääreen hänen silmiltään. Kohta sen jälkeen tuli toisia pensaiden takaa ja ympäröi heitä, tanssien täyttä vauhtia "kauranleikkuuta". Jos Martilla olisi ollut aikaa, olisi hän sanonut itselleen, ettei äiti ollut tätäkään tilaisuutta edeltäpäin tiennyt; mutta nyt, kun hän seisoi heidän keskellään ja nuori tyttö piti kiinni hänestä, ei hän joutanut sitä ajattelemaan. Kun tyttö viimein sai kääreen silmiltään, vetäysi hän takaisin hämmästyneenä, eikä juuri ilokseen. Hänen kasvonsa päinvastoin osoittivat leimahtavaa, loukattua ylpeyttä, ja vähällä hän oli saada kyyneleitä silmiinsä. Vihainen katse, jonka hän loi vieraaseen ja joka herätti toisissa hillitöntä naurua, sai Martin punastumaan korviansa myöten. Hän kääntyi, jättääkseen seuran, kun tuttu ääni huusi häntä kauempaa:
"Kas, siinähän on Martti, uusi puotipalvelijamme!"
Ääni oli Antti Heggelundin, joka samassa tuli piilopaikastaan erään pensaan takaa. Huolimatta sen enempää leikistä, hän vei Martin huoneeseen, esittääksensä hänet Heggelundille ja tämän rouvalle.
Siellä oli paraikaa kemut. Vanhempain pysyessä salissa olivat nuoret rientäneet puistoon leikkimään. Talon nuorin tytär Edel oli Martin lähestyessä ollut sokkona, ja Antti Heggelund oli keksinyt, että kaikkien tuli piiloutua.
Hattu kädessä kulki Martti, Antin ohjaamana, kahden huoneen läpi, jotka olivat täynnä joko juttelevia tai korttia pelaavia vieraita, pienempään kamariin, missä rouva Heggelund istui sohvassa toisen rouvan vieressä. Sinne saapuessaan puristi Antti Martin kättä ja kuiskasi: "Kumarra syvään, hyvin syvään!"
Ja Martti kumarsi ja raapaisi lattiaa jalallaan, niinkuin äiti oli opettanut — kumarsi niin syvään, että hiukset valahtivat hänen silmilleen — ensin toisen, sitten toisen rouvan edessä, joka oli tuomarin puoliso ja monissa suhteissa rouva Heggelundin kilpailija.
"Tämä on Skorpön Martti, uusi puotipalvelijamme", sanoi Antti hiukan epävarmasti. Tädin katsanto oli näet saanut hänet ajattelemaan, että Martin tulosta tuskin muut piittasivat niin paljon kuin hän itse — ei ainakaan tällä hetkellä.
Rouva katseli vähän aikaa Marttia, ikäänkuin kummastellen, että häntä häirittiin tällaisella. Marinan poika taas ihasteli kainosti ja teeskentelemättömästi rouvan paksua kultaketjua ja silkkihametta, jotka hän ennen oli nähnyt kaukaa kirkossa. Vihdoin sanoi rouva lempeästi, mutta äänellä, jota Antti ymmärsi:
"Rakas ystävä, eiköhän tämä asia likemmin koske Stuwitzia ja emännöitsijää. Hän näyttää nuorelle miehelle hänen asuntonsa."