Martti koetti taas kumarrustaitoaan, mutta kumarrus ei ollut varsin niin syvä kuin ensimäinen. Silloin kysyi rouva Heggelund, ikäänkuin olisi jotakin johtunut hänen mieleensä: "Eikö teidän isänne nimi ole Janne?"
"On — kiitoksia!" Martti arveli, että tämä "on" oli vähän niukkaa, ja sentähden hän pisti kaiken varalta tuon toisen sanan lisäksi.
"Hän, joka niin uskaliaasti pelasti Antin? Mutta silloinhan teidän nimenne on Martti Jansen, ja sillä nimellä tahdomme tästä lähtien puhutella teitä. Tuo toinen nimi — mikä se olikaan — ei soinut hyvältä."
Tämän sanottuaan hän nyykäytti armollisesti päätään jäähyväisiksi. Martti teki kumarruksen ja seurasi Anttia, joka mutisi jotakin ylhäisyydestä ja ohimennen sai tilaisuuden kumota kurkkuunsa lasillisen punssia, jonka sieppasi juomapöydältä. He tapasivat Heggelundin pelipöydän ääressä, missä Martti huomasi rovasti Müllerin. Sisarenpoika ei tässä niin pitkiä temppuja tehnyt, sanoihan vain hiukan ivallisesti:
"Saanko esittää enolle henkilön, jonka nimi vielä pari minuuttia takaperin oli Skorpön Martti, mutta joka nyt on ristitty herra Janseniksi?"
Eno Heggelund oli liian syventynyt pelilaskelmiinsa voidaksensa oikein kuulla sisarenpojan puhetta; hänen korvaansa sattui vain jotakin ristiäisistä.
"Mitä sanot, Antti", kysyi hän; "tuleeko ristiäiset?"
"On jo pidetty, eno!"
"Missä?"
"Ihan juuri tädin luona. Lapsi on kuitenkin jotensakin täyskasvuinen. Tässä on, eno, Skorpön Martti, jota täti tahtoo vastaisuudessa nimittää Janseniksi."