Heggelund puristi ystävällisesti Martin kättä ja sanoi aivan hyvin muistavansa hänen vanhempansa. Tätä lausuessaan ja samalla jaellessaan kortteja hän hymyili itsekseen omituisesti —; kaiketi hän ajatteli, mitä siihen aikaan oli tapahtunut.
Rovasti, joka istui vastapäätä isäntää, silmälasit työnnettyinä otsalle, katseli sillä välin tarkasti Marttia. Viimein hän kysyi, ikäänkuin olisi jotakin miettinyt:
"Onhan äitinne nimi Marina?"
Kun Martti tämän myönsi, keskeytti hän keskustelun. Mutta muita ajatuksia liikkui rovastin aivoissa, se näkyi siitä tarkkaamattomuudesta, jolla hän hoiteli korttejaan. Hänellehän oli Lövön Iisko kuolinvuoteellaan uskonut Marinan sukuperän salaisuuden. Hän oli usein hiljaisuudessa miettinyt tätä asiaa, ja omituisen vaikutuksen teki häneen ajatus, että Marinan poika nyt oli nousemaisillaan talonpojan säädystä. Martti miellytti häntä; ja kun illalla noustiin pelipöydästä, meni hän hänen luokseen nurkkaan, mihin poika oli jäänyt kainosti seisomaan, kun Antti oli hänestä eronnut, ja keskusteli hänen kanssaan hänen kodistaan ja tulevaisuudestaan. Martista tuntui kuin olisi hän rovastista saanut hyväntahtoisen ystävän, ja kun poika tunsi itsensä näiden vieraiden parissa yksinäiseksi, vaikutti tämä ajatus hyvin mieluisalta.
Antti oli jättänyt Martin pienen miehen eteen, joka siniväriseen, kultakauluksiseen virkapukuun puettuna istui erillään muista nojatuolissa, piippu kädessään. Tämä mies oli "Topias-setä" eli "neuvos", joksi häntä myös sanottiin. Hän oli kumminkin vaipunut niin omiin ajatuksiinsa, ettei välittänyt juuri mitään koko esittelystä; ainakaan ei Martti mitään siihen viittaavaa huomannut. Antti Heggelund, joka tunsi "neuvoksen" tavat, ei siitä näkynyt olevan millänsäkään. Hän käski Martin siinä odottaa, kunnes hän jälleen palaisi hänen luokseen.
Tuolla nurkassaan, johon ei kukaan vieraista tullut, oli Martilla tuskin muuta katseltavaa kuin "Topias-setä", joka istui piippunsa ääressä ja nyökäytteli päätään ja jossa ilmeni jotakin vastakohtaista, jota Martti turhaan koetti selittää. Virkapuku oli uusi ja kaunis, tukka mustankiiltävä — valetukasta ei Martilla vielä ollut mitään aavistusta —; mutta kasvot olivat vanhat ja ryppyiset.
Neuvoksen piipusta ei ollut tällä aikaa lähtenyt ainoatakaan savua. Tämän huomatessaan tarkkaavainen Martti otti taskustaan tuliraudan, limsiön ja taulaa, ja iski tulta niin varoin kuin hänen oli mahdollista. Kunnioittavasti kumartaen hän pani sitten palavan taulan piippuun, jonka kannen hän sitä varten uskalsi avata. Vanhus ymmärsi hyvän tarkoituksen, veti savua mutisten kiitoksen ja loi Marttiin hetkeksi silmänsä. Mutta silloin näytti kuin olisivat ne äkkiä muuttuneet ja vanhuksen kasvot samalla saaneet eloa. Hän katsoi yhä kiinteämmin Marttiin ja kysyi viimein:
"Mikä sinun nimesi on?"
"Skorpön Martti."
"Hm! Hm! Kummallista!" Ja toistettuaan vielä pari kertaa "hm! hm!" hän taas istui kuten ennenkin, piippu kädessä ja unohti polttamisen. Mutta Martti huomasi, että vanhuksen silmät pari kertaa ja pitemmän aikaa sivultapäin katselivat häntä; ja hän rupesi aavistamaan, ettei tämä mies mahtanut ollakaan aivan niin tylsä kuin näytti.