Kohta senjälkeen tuli nuori Edel vanhuksen luo, kädessään punssilasi, jonka sanoi valmistaneensa hänelle. Tyttö taputti hyväilevästi setää olalle, kysyi miten hän voi ja eikö Antti ollut ollut hänen luonaan. He näkyivät pitävän toisistaan, vanhus ja tyttö.
Martti vetäysi kainosti syrjään. Edel ei näyttänyt häntä huomaavan; hän tarjosi vanhukselle lasin ja sanoi: "Juokaa, Topias-setä, muuten sen varmaan unohdatte. — Kamarissasi kerron sinulle sitten hauskan jutun."
Kun Edel oli mennyt, sytytti Martti uudelleen vanhuksen piipun, josta ukko näkyi olevan hyvillään; ojensipa itsekin kerran piipun sytytettäväksi.
Tunnin kuluttua tuli Edel takaisin saattaakseen vanhuksen hänen kamariinsa. Pantuaan kätensä sedän kainaloon, taluttaakseen häntä, kääntyi tyttö Marttiin päin ja nyökäytti ystävällisesti päätään. Martti arveli itsekseen, että juttu, jonka Edel aikoi kertoa vanhukselle, arvatenkin koski likeltä häntä itseään ja tapausta puistossa; ja hän oli suuresti harmissaan siitä.
Illallispöydässä otti Antti Heggelund, joka nyt oli kovin iloisella päällä, uudelleen Martin huostaansa ja saattoi hänet sitten omaan makuukamariinsa. Itse hän saapui sinne takaisin hyvin myöhään.
Martin mielestä olisivat päivän tapaukset voineet olla suopeammat hänelle. Pehmeässä vuoteessa nukkuessaan hän näki kaikenmoisia unia: mustatukkainen tyttö piteli häntä kiinni puistossa ja loi häneen sitten loukatun ylhäisyyden katseen; kultaketjuinen rouva Heggelund istui valtaistuimellaan sohvassa ja nimitti häntä ensin "asiaksi, joka koski Stuwitzia", mutta sitten ja armollisemmin "Janseniksi." Mutta harmaapäinen rovasti kätteli häntä lopulta niin ystävällisesti, että tuntui oikein hyvältä sydämessä. Sitten kääntyivät hänen unennäkönsä Skorpölle hänen omaistensa luo.
IX.
PUOTIPÖYDÄN TAKANA.
Kun Martti aikaisin seuraavana aamuna pukeutui pienessä, siistissä yliskamarissa, makasi Antti Heggelund vielä sikeässä unessa. Vastapäätä ikkunaa kohosi vankka, aina huippuunsa saakka vihreihin lehtipuihin verhoutunut tunturi aamuauringon hehkuvassa loisteessa, joka vähitellen alkoi valaista kahden laivasiltaan kiinnitetyn aluksen mastoja.
Kauppapaikalla ei ollut päivän noustessa vielä kukaan jalkeilla. Mutta ulkona kirkkaassa, tunturimetsän heijastuksesta pohjaan saakka metallinvihreässä salmessa liikkui kaksi kalastusvenettä. Salmen keskellä heloitti löysin purjein jaala, joka turhaan odotti aamutuulta ja jota väestö hiljaa hinasi eteenpäin.