"Onko siirappitynnyri sitten vietävä puotiin?"
"Hm — on!"
"Enkö minä saa toimittaa sitä?"
"Saat, mutta sitä ennen tulee sinun riisua yltäsi uusi nuttusi; emme ole niin hienoja täällä alhaalla."
Martti riisui yltään nutun ja oli siten kerrassaan päässyt päivän puuhiin käsiksi, sillä päivän kuluessa tuli puodissa hyvinkin kiirettä, lauantai kun oli ja liike suuri. —
Sillaikaa kun Stuwitz uutterasti askaroitsi milloin meripuodissa, milloin jaalassa, joka paraikaa otti lastia, milloin taas oli konttorissa tai tinki väen kanssa, oli Marttia lukuunottamatta kahdella puotipojalla yllinkyllin tekemistä puotipöydän takana, ja päivän kuluessa tuli Anttikin puotiin auttamaan. Talonpojat toivat sinne myytäväksi kaikenmoista tavaraa: kaloja ja kalanmaksaa, uusia veneitä ja taljoja j.n.e., vieläpä marjojakin; ja jokainen tavara oli pitkäpiimäisen tinkimisen alaisena. Hinta suoritettiin puotitavaroilla. Muutamat valitut "vanhat tuttavat" vietiin puodin vieressä olevaan kamariin ja kestittiin viinillä, joka oli maukkaampaa ja parempaa kuin se sekoitus, mitä viinin nimellä myytiin, ja jonka valmistus aina oli Stuwitzin asiana. Mutta Martti huomasi pian, että tässä olivat esillä aivan toiset tarkoitukset kuin ne, jotka sisältyivät ystävällisiin sanoihin ja tervehdyksiin "tuttavan" kotona olevalle perheelle. Ja omituiset olivat hänen tunteensa, kun hänen mieleensä johtui, että isä monta kertaa oli tullut kotiin Sörsalmesta ja tuonut tuollaisia tervehdyksiä.
Kun Martti oli saanut tietää eri tavarain hinnat, laajensi hän tietojaan joka tunti. Uudessa ammatissaan tuolla puotipöydän takana oli hän omasta mielestään aika mies, olletikin kun hän talonpoikaisten tuttavainsa nähden avasi uuden tavaramytyn tai täysin kourin kaiveli rusinalaatikkoa tai vielä pisti kauhan jauhosokeri-astiaan ja punnitessa asetti vaa'an mitä täydellisimpään tasapainoon. Tuttavat pyytelivät häntä helpottamaan; mutta hän puolestaan selitti vakavasti, että se oli mahdotonta, helpommasta ei käynyt myyminen. Vieläpä hän uskalsi — matkimalla erästä sanaa, jota hän oli kuullut ensimäisen puotipalvelijan käyttävän — "karanteerata" muutamia rintaneuloja ja lasirasiassa olevia sormuksia, jotka puuvillan sisästä loistaen näyttivät hänestä yhtä komeilta kuin puotipöydän takana ihmettelevästä naisesta. Sitävastoin hän ei puhunut mitään kauniista, sinisistä englantilaisista ongista, jotka hän omasta, kalakarilla tehdystä kokemuksestaan tiesi perin hauraiksi; koettihan vain sensijaan hiljalleen johtaa ostajan huomion tukevampiin valkoisiin.
Eineensä hän oli saanut puotiin, ja päivällisen aikaan kello 12 täytyi puotipoikien vuorotellen ja kiireesti käydä syömässä eräässä päärakennuksen nurkkakamarissa, joka oli erillään Heggelundin sisähuoneista, missä vieraat tähän aikaan päivästä söivät einettä. Mutta tämäkin keskeytys oli Martista liian pitkä, ja jollei häntä olisi hävettänyt, olisi hän mielellään jäänyt syömättä puotiin.
Iltapuolella hän sai käydä jaalalla toimittamassa jotakin Stuwitzin asiaa. Kun hän istui veneen perässä ja soutaja jaalan luo tultua käänsi perän sitä kohden, jotta "herra puukhollari" paremmin pääsisi nousemaan, tuli hän vielä syvemmältä vakuutetuksi tärkeästä asemasta, johon hänet oli koroitettu. Hän ei sitä kumminkaan ilmaissut, kiittihän vain soutajaa, samoin kuin ennenkin olisi tehnyt.
Uudessa ammatissaan kuumeisessa toimessa olevalle Martille tarjosi sattuma tänään myöskin esimakua uuden elämän toisista puolista. Muuan talonpoikapoloinen, joka pitkällisen sairauden takia oli perin köyhtynyt, tuli Stuwitzin luo ja pyysi velaksi kaksi "vogia" [vog = 15 kiloa] jauhoja, hän kun ennen oli ollut suurissakin asioissa hänen kanssaan. Jo kerran ennen samalla viikolla hän oli käynyt siellä pyytäen turhaan. Nyt hän oli ottanut mukaansa vaimonsa, joka oli yhtä surullisen ja kuihtuneen näköinen kuin hän itse. Heillä — niin sanoi mies sortuneella äänellä — ei enää ollut kotona hyppysellistäkään leipäviljaa seitsemälle lapselleen. Stuwitz vastasi äreällä kiellolla ja käski heidän kääntyä vaivaishoidon puoleen. Marttiin tämä vaikutti sangen kipeästi; hänen mieleensä muistui, mitä äiti kotona oli kertonut hänelle siitä surullisesta ajasta, jolloin isä sairasti pitkällistä tautia ja Stuwitz kielsi heiltä lainan. Hän aikoi juuri kaikessa hiljaisuudessa leikata poikki liivinsä alla olevan nuoran, josta riippui ainoa kahdeksankillinkinen, jonka hän kotoa oli saanut, — sellainen, jonka sanottiin voivan asettaa verenjuoksun ja muutenkin tuottavan onnea, — kun Antti Heggelund kalpeana vihasta hyppäsi tiskin yli ja vei hädänalaiset päärakennukseen. Stuwitz kääntyi heihin selin, mutta loi sitten heidän jälkeensä hyvin ylenkatseellisen silmäyksen. Tunnin kuluttua kulkivat mies ja vainio puodin sivuitse, muutamia myttyjä käsissään, ja, kuten näytti, varustettuina odottamattoman runsailla ruokavaroilla.