Myöhemmin iltapuolella saapui Antti Heggelund uudelleen puotiin ja pyysi ruutia, lipputangon juurella kun oli ammuttava tuomarin kunniaksi hänen poislähtönsä johdosta. Tämä asia oli aina ollut Antin huolena, ja nyt hän tahtoi Martin mukaansa. Mutta Martti oli jo senverran tutustunut talon oloihin, ettei hän enää seurannut Antti Heggelundia syteen ja saveen, niin hyvänä ja helläsydämisenä kuin tämä esiintyikin hänen mielestään; ja sitäpaitsi oli hänen varsin vastenmielistä lähteä puodista, edes ainoaksi minuutiksi. Uutterassa työssä hän pysyi siellä, kunnes viimeinen ostaja oli mennyt.
Silta oli myöhäisenä, kauniina iltana taas tyhjä ihmisistä ja veneistä — viimeinen lähti juuri; meripuodin suuri ovi oli lukittu, sillanvartia järjesteli vielä paraikaa yhtä ja toista.
Martti söi illallisensa molempain puotipoikain seurassa ja sai maata samassa huoneessa kuin nuorin näistä. Tänä iltana oli Martti paljon tyytyväisempi päiväänsä kuin eilen. Hänen korkein toivonsa tässä maailmassa oli käynyt toteen: hän oli päässyt kauppamiehen uralle; mutta hän ei ollut ensinkään aavistanut sitä niin hupaisaksi kuin se nyt hänestä tuntui. Pitkään aikaan hän ei saanut unta, vaan yhäti ajatteli vain puotia. Hän halusi päästä maanantaihin, saadakseen uudelleen ryhtyä toimiinsa.
Pyhä näkyi olevan unikekojen päivä koko talossa. Lukuunottamatta paria renkiä, jotka sileäksi kammattuina esiintyivät pyhäpuvuissaan, kahdet kellonvitjat liivintaskun ulkopuolella ja juhlapiippu suussa, olivat ani harvat nousseet, kun kirkkovenettä reilattiin sillan luona. Eikä siinä kiirettä pidetty, sillä jos tarvis vaati, odotti pappi mielellään hyvän aikaa Heggelundin väkeä. Pari tuntia sitä ennen oli Martti kumminkin nähnyt Edel Heggelundin kulkevan puistossa joitakuita vuosia vanhemman ystävättärensä, tuomarintyttären kanssa, joka oli jäänyt M—nsalmelle vierailemaan; ja hän huomasi sen ohessa, että Antti paitahihasillaan istui ullakkokamarissa, seuraten silmillään tyttöjä.
Aamiainen kuten päivällinenkin syötiin perheen parissa salissa; mutta kun edellistä ateriaa syödessä toinen tuli, toinen meni, miten kullekin parhaiten soveltui, sattui niin, että Martti ja hänen toverinsa, puotipalvelija, söivät kahden. Ja kun Martti siinä kuuli Antti Heggelundin viereisessä kamarissa nauravan ja laskevan leikkiä nuorten neitien kanssa, toivoi hän, jotenkin hämillään ollen, etteivät he tulisi ruokahuoneeseen; ja tästä syystä hän lopetti mitä pikimmin ateriansa.
Vähän aikaa senjälkeen lähti koko Heggelundin perhe ynnä molemmat puotipalvelijat kirkkoveneen luo, missä viisi talon miehistä istui juhlapukuun puettuina soututeljoilla, takit vieressään; sitten astuivat veneeseen jotkut muut palkollisista, jotka olivat odottaneet sillalla. Lipuin koristetun aluksen lähtiessä sillalta näki Martti Edel Heggelundin ja tämän ystävän asettavan auringon-varjonsa yhteen — epäilemättä voidaksensa paremmin olla suojassa Anttia vastaan, joka istui heidän vieressään.
Vanha Stuwitz esiintyi myöskin tavallansa pyhäpuvussa, se on: kotona tehdyissä sarkavaatteissa, jotka ulottuivat hänen rasvanahkaisten saappaittensa varsien puolitiehen, rinnallaan pöyheä kaulaliina, joka ei tahtonut pysyä alallaan ja joka, sittenkun se osaksi oli kadonnut paksun kauluksen alle, jälleen nousi esiin, päättyen korvien luona kahteen väärässä olevaan, huippuisen pystysuoraan liepeeseen. Ärtyisen juhlallisen näköisenä, vanhanaikainen matala huopahattu päässään ja kädet takintaskuissa, joista toisesta sinijuovainen, puuvillasta kudottu nenäliina pisti esiin, lähti hän tavalliselle yksinäiselle pyhäkävelylleen sisämaahan päin. Palattuansa kotiin oli hänellä tapana, kertoi puotipalvelija, oleskella yksinään meripuodissa päivälliseen saakka, jolloin oli parasta pysyä poissa hänen läheisyydestään, sillä hän oli silloin kovin pahalla päällä.
Martti, joka miltei yksin oli jäänyt kotiin, saattoi nyt kenenkään häiritsemättä kuljeksia ympäri ja katsella huoneita. Siellä hän joutui keskusteluun neitsyt Dyringin, vanhan emännöitsijän kanssa, jolle hän sanoi terveisiä vanhemmiltaan ja jota hän miellytti siinä määrin, että sai hiukan ylimääräistä hyvitystä ruokakaapista, "koska voisi kulua aikaa ennenkuin kirkosta tultiin ja koska nuoret ihmiset tarvitsevat ruokaa." Martti ei osannut edes aavistaa, että tämä ei ollut vanhan neitsyen tavallista virttä.
Neitsyt Dyring, tuo mustin irtokiharoin kulkeva vanha nainen, jonka pitkänsoikeita vaaleita ja ankaria kasvoja pitsimyssy ympäröi, oli talon väsymätön poliisi, ja häntä pelkäsivät kaikki; hänen pitkien silmäluomien alta epäluuloisesti tutkistelevat silmänsä ehtivät, kuten haukkalinnun silmät, vartioimaan kaikkea, mikä koski järjestystä talossa ja palkollisten kesken, ja aina hän iski kiinni silloin kun häntä kaikkein vähimmin tiedettiin odottaa.
Rouva Heggelund ei tahtonut koskaan huomata mitään vikaa ankarassa ja pulskassa neitsyt Dyringissä, joka rouvan läsnäollessa aina osasi pysyä varjossa ja jonka päätelmiä rouva aina sanoi oikeiksi. Tähän ei voinut edes Stuwitz mitään, vaikka hän muuten kaikessa hiljaisuudessa oli miltei yksinvaltias. Päärakennuksen rappuset olivat muuten neitsyen "Kap Finisterre" (maailmanloppu); rihkama- ja meripuotien oloja koskevista asioista hän ei ollut tietävinään, yhtävähän kuin niiden hallitsijasta, Stuwitzista, kun tämä tuli ylös saliin. Väitettiin, että neitsyt aina asettausi hänen sokealle puolelleen. Ei kukaan ollut kuullut näiden kahden vaihtavan kahta sanaa, mutta sitävastoin oli kyllä kuultu Stuwitzin vihaisesti ärisevän, kun neitsyt kulki hänen ohitsensa. Kirkkoon ei neitsyellä koskaan ollut aikaa päästä paljolta kotityöltä, ja hän sanoi usein ja katkerasti, "että minut kumminkin kerran sinne pakolla vietäisiin."