Onnekseen ei Martti tiennyt mitään tästä kaikesta, sillä tuskinpa hän siinä tapauksessa olisi puhunut niin avosydämisesti tuon vaarallisen "suurvallan" kanssa. Nyt oli hän, vaaraa aavistamatta, astunut sisäpuolelle sen katkeruuden aidan, johon muut tavallisesti loukkautuivat ja jonka takana hän itse oli kuin yksinäinen lintu. Martin iloinen, luottava olemus vaikutti neitsyeen, kuten auringonsäde vanhaan, kauan suljettuna olleeseen, pimeään ja kosteaan puistoon; ja tästä päivästä saakka oli poika aina neitsyen suosiossa. Tähän vaikutti jo ensi hetkestä sekin, että neitsyt tiesi Stuwitzin, ikuisen vihollisensa, vastustaneen Martin tuloa taloon, ja että Stuwitz oli vainonnut Martin vanhempia. Mutta millä tuulella neitsyt olikin — ja hän oli aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä huonolla tuulella — katsoi hän kumminkin aina Marttia lempein silmin, ja hänellä oli Marinan pojasta aina ja oikeaan aikaan hyvää ja puoltavaa kielellään — seikka, josta Martilla sittemmin oli paljon etua.
Iltapäivällä palasi kirkkovene takaisin ja kuten tavallisesti saarnapyhinä, kun ilma oli kaunis, tuli siinä M—nsalmelle pastorin perhe ja muita vieraita.
Päivällispöydässä istui pieni kamarineuvos Storm hyvin huomattavalla paikalla; rouva Heggelund käytti häntä jonakin koristeena pöydässään. Vieressään hänellä oli ystävänsä Edel — aina valmiina tarjoomaan hänelle, mitä hän halusi. Stuwitzilla sitä vastoin oli Martin suureksi kummaksi hyvin vähän sanomista päärakennuksessa. Hänen paikkansa pöydässä oli mitä halvin; koko aterian kestäessä hän sanoi tuskin sanaakaan, ja jo ennenkuin muut olivat lopettaneet syönnin, nousi hän, kumarsi ja lähti ruokahuoneesta. Koko ensi vuoden näki Martti hänen miltei aina noudattavan tätä tapaa.
Päivällispöydässä oli ilmanala tänään hiukan painostava.
Herra Antti, joka aina rikkoi seuraelämän ohjeita vastaan, oli varmaankin matkalla loukannut naisia. Pitkä, vaalea neiti, tuomarin tytär, istui alussa ruusuposkisena, vaikka ne eivät ensinkään olleet ilon ruusuja, ja rouva, jonka kasvoissa oli jotakin ylimääräisen juhlallista, huomautti, vaikka keskustelu ei siihen juuri antanut mitään aihetta, että pastori oli tänään pitänyt saarnan, mikä heitä kaikkia oli miellyttänyt. Rouva oli saarnaa kuullessaan tullut erittäin ajatelleeksi "erästä henkilöä", jossa kaikki saarnassa luetellut heikkoudet olivat yhtyneet. "Suokoon Jumala", lopetti hän, "että saarnan neuvot olisivat kohdanneet hänen sydäntänsä." Mutta äänessä, jolla hän tämän lausui, oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän pitänyt sitä uskottavana.
"Niin, rakas täti, sen suokoon Jumala!" sanoi Antti, jolla talossa oli vapaa suunvuoro ja jonka silmät eivät ensinkään osoittaneet ystävällisyyttä suuntautuessaan oveen, josta Stuwitz oli kadonnut. "Mutta", lisäsi hän, "vanha hylje on varmaankin jo siksi vanha, että häntä on vaikea uudestaan kasvattaa, ja eihän hän sitä paitsi koskaan tahdo käydä kirkossa." — Antti oli luulevinaan, että täti oli tarkoittanut Stuwitzia.
Jälestäpäin hän sai vakavan ripityksen rouvalta ja — kymmenen taalerin setelin enolta.
Illalla puhui Edel muutamia ystävällisiä sanoja Martin kanssa. Hän kysyi muun muassa Martin viihtymistä rihkamapuodissa ja miksi ei poika ollut seurannut heitä kirkkoon.
Ensimäiseen kysymykseen antoi Martti myöntävän vastauksen ja toiseen hän lausui, ettei kukaan ollut kysynyt, tahtoisiko hän päästä kirkkoon. Edel katseli häntä pitkään, ikäänkuin olisi miettinyt, mitä poika tällä viimeisellä vastauksellaan tarkoitti; sitten hän kysyi, äkkiä ja osanottavaisesti lähestyen häntä:
"Luulitte kaiketi, ettette tapaisi vanhempianne kirkolla?"