"Luulin, sillä muuten olisin pyytänyt lupaa päästä sinne!"
Nuori tyttö kääntyi pienellä hymyllä hänestä, seurataksensa Topias-setää hänen kamariinsa. Siellä hän lausui ääneen, mitä rappusissa oli juolahtanut hänen mieleensä:
"Nuori puotipalvelija mahtanee olla melko ylpeäluontoinen."
Martin mielestä olivat Edelin silmät loistaneet niin ihmeen kauniisti, kun hän puhui hänen vanhemmistaan; mutta sitten oli tyttö näyttänyt miltei loukkautuneelta ja Martti oli silloin ajatellut: "varmaan on tyttö ylpeä kuten äitikin."
X.
JATKOA.
Martin harvinainen kyky ja luonteen reippaus saivat aikaa voittaen heräämään itseluottamuksen, olletikin kun Stuwitz ensimäisinä vuosina kuulusteli hänen mielipiteitään semmoisistakin asioista, jotka olivat ulkopuolella hänen varsinaista alaansa — vaikkakin tämä aina tapahtui ivallisella äänellä. Stuwitz oli näet huomannut, että nuorukaisen päävikana oli "hiukan liiallinen itsenäisyys ja luottamus nerouteensa".
Stuwitzin asema oli ylimalkaan hiukan omituinen. Oli kuin olisi salissa herra ja rouva Heggelundin läsnäollessa kookas, melkein röyhkeännäköinen mies yht'äkkiä muuttunut mitättömän pieneksi, mutta yhtä nopeasti kasvanut jälleen, päästyänsä oman valtansa alueelle — meripuotiin. Hän oli ilmeisesti pahoilla mielin, alakuloinen ja tyhmistynyt tuolla ylhäällä perheen kesken, ikäänkuin olisi itsessään tuntenut, että hän siellä istui ihmisten parissa, jotka — rouvaa lukuunottamatta — eivät olleet hänelle ystävällisiä. Tämä tulikin näkyviin, paitsi neitsyt Dyringin käytöksestä, myöskin tavasta, millä Topias-setä häntä kohteli. Kun Heggelund itse häntä puhutteli, oli siinä useimmiten jotakin tahallisen alentavaa, jota puhuttelutapaa ukko ei muuten käyttänyt. Niinpä kutsui Heggelund Stuwitzin luoksensa väliin sohvassaan loikoen piipunvarren viittauksella, ja tämä seisoi silloin aina hänen edessään palvelijan kaltaisena; tai taputteli hän jonkunmoisella teeskennellyn ylhäisellä tavalla häntä olalle ja sanoi: "hyvä Stuwitz, ettekö tahtoisi tehdä minulle sitä palvelusta", sekä kääntyi kohta pois, ikäänkuin olisi vastaus itsestään ollut selvä. Vanha Stuwitz kumarsi nöyrästi; mutta meripuodissa hän saattoi sitten kulkea nyrkit taskuissansa ja murista tai viheltää, salamoiden sinkoillessa hänen toisesta, harmaasta silmästään päärakennusta kohti, toisen, sokean silmänsä väristessä vihasta. Kerran potkaisi hän tuollaisena hetkenä jotakin näkymätöntä, jota hän näytti tahtovan torjua pois tieltään.
Kun Martti sitten vähän enemmän perehtyi oloonsa, ymmärsi hän, että jonkinlaista erimielisyyttä vallitsi Heggelundin ja hänen rouvansa välillä siitä tavasta, millä Stuwitzia oli kohdeltava; sillä rouva koetti, vaikkakin se soti hänen luontoansa vastaan, korvata miehensä nurjaa käytöstä milloin milläkin ystävyydenosoituksella. Stuwitz oli arka kohta, jossa rouva ei vainut vaikuttaa mieheensä mitään.
Vanhalla Stuwitzilla oli muuten hyviäkin puolia, ja hän saattoi olla erinomaisen hyödyllinen kaikille niille, jotka osasivat päästä hänen suosioonsa. Siihen nähden oli välttämätöntä, että pidettiin "meripuodin puolta".