Mutta hänellä oli sen ohessa, kun hän tahtoi, erinomainen kyky olla kiusaksi niille, jotka olivat hänen komennettavinaan, ja Marttia kohtaan hän osoitti tätä kykyään väsymättömästi. Hän kohteli häntä omituisella harkitulla tavalla, jota vastaan oli vaikea olla varuillansa, ja pyrki tekemään jokaisen hänen pienimmänkin virheensä niin suureksi, että se itse asiassa tuli hiljaiseksi todistukseksi pojan epäluotettavuudesta. Kun Stuwitzia loukattiin — ja hänen ihmisiä vihaava ja tuittuinen mielensä loukkautui väliin ihan käsittämättömistäkin syistä — salasi hän joksikin aikaa mielipahansa, mutta varmaa oli, ettei hän sitä unhoittanut.
Eräänä syksynä, kun oli tultu kotiin tavalliselta Bergenin-matkalta, johon Martti siihen saakka aina oli ottanut osaa, ryhtyi Stuwitz pöydässä puhumaan vuoden kalahinnoista. Kun hän niitä moitti peräti huonoiksi, mainitsi Martti viattomuudessaan useita, jotka hänen tietääkseen olivat saaneet paljon korkeamman hinnan kuin Bergenin kauppiaiden julkiset hintaluettelot ilmoittivat, joihin Stuwitz oli nojautunut. Heggelund ei virkkanut mitään tätä kuullessaan, mutta kalmankalpeaksi hän kävi; ja siitä hetkestä saakka piti Stuwitz silmällä, että kun hän ei voinut estää Marttia olemasta mukana Bergenin-matkoilla, tämä niin vähän kuin mahdollista pääsi seurustelemaan Bergenin kauppiaiden kanssa.
Kun Martti seuraavana vuonna teki lähtöä Bergeniin, sanoi hän Heggelundille, että neljästätoista jaalan miehestä, jotka pidettiin tarpeellisena suuren raakapurjeen nostamiseen, voisi toinen puoli jäädä kotiin, jos jaala varustettaisiin vintturilla. Heggelund kuuli mielihyvällä esitystä ja alkoi pitää kunnianasiana olla Nordlannissa ensimäinen, joka käytti tätä parannuskeinoa. Mutta tässä tölmäsi hän Stuwitziin, joka otti esityksen hyvin pahaksi, olletikin Marttiin nähden, ja arveli olevansa kylliksi vanha ja kokenut ymmärtämään tämän asian paremmin kuin nenäkäs ja ylvästynyt poikatolvana. Väkeä tarvitaan, väitti hän, sekä jaalan hinaamiseen tyynellä että myös kalalastin siirtämiseen jaalan toiselle puolelle, jos se kävi tarpeelliseksi matkalla Suolameren yli, sekä vielä lastin purkamiseen Bergenissä — ja "uutisnälkäiset", huusi hän heittäen silmäyksen Marttiin ja lyöden nyrkillään tynnyriin että kumisi, "eivät ainakaan saisi pistää nenäänsä kauppatoimeen, niinkauan kuin hän sen esimiehenä pysyi."
Stuwitz seisoi meripuodissa — omalla alueellaan — tämän lausuessaan; ja siihen päättyikin aie, vaikka se sittemmin tuli käytäntöön koko Nordlannissa. Mutta Heggelund rupesi siitä päivästä pitämään suuremmassa arvossa Marttia, ja hän päätti antaa hänelle oikean kauppamiehen kasvatuksen; hän luuli pojan avulla saavansa vastaisuudessa mahdollisesti voiton siitä miehestä, jota hän eniten maailmassa vihasi — Thor Stuwitzista.
Martti oli tähän asti saanut pyhäpäivinä opetusta papinpojalta, joka oli ollut Kristianiassa ja siellä suorittanut loistavan tutkinnon. Nyt tahtoi Heggelund lisätä opetuspäivät kahdeksi viikossa; hän ei voinut, sanoi hän, noin ilman mitään lähettää aivan oppimatonta poikaa suurempaan kauppakonttoriin, ja ihan samaa mieltä oli rouvakin.
Edel oli hyvin omituinen tyttö, jota Martin oli perin vaikea ymmärtää. Hän ei tiennyt oliko hän tytön suosiossa vai ei; mutta viimeksimainittua hän piti todennäköisempänä. Edelin kasvot eivät olleet säännölliset, eivätkä edes somat; siksi olivat juonteet liian jyrkät — ne muistuttivat hiukan äitiä, vaikka olivat paljon naisekkaammat, ja hänen tukkansa oli vähän liiaksikin musta. Hoikka ja solea vartalo, joka sai tytön näyttämään pitemmältä kuin hän olikaan, ja huomattavan paksu ja musta tukka, joka ilmaisi lujaluontoisuutta ja rikkaita luonnonlahjoja, olivat toistensa vastakohtana.
Edel oli isänsä lemmitty; jo lapsuudestaan asti hän istui usein hänen konttorissaan, missä leikki ja ompeli. Siitä, mitä hän siinä isän kasvoista luki, tuli hän hänen aavistavaksi uskotukseen semmoisissakin asioissa, joita hän tosin ei selvästi käsittänyt mutta jotka olivat liian raskaita hänen lapsellisen mielensä, kantaa: — isä ei voinut olla ilman hänen seuraansa. Siten kasvaneena äitinsä voimakkaan tahdon painon ja isän useinkin synkän mielialan välissä oli Edel saanut olemukseensa jotakin pidättyvää, mikä nuoressa tytössä näytti miltei luonnottomalta ja vaikutti sen, että koko hänen esiintymisessään oli jotakin kylmän salaperäistä, mikä loukkasi Marttia. — Edelin vanhempi, valkoverinen sisar Hansine oli paljoa sävyisämpi ja avosydämisempi.
Edel saattoi olla, sanottiin, miltei yltiöpäisen iloinen, kun hän oli vieraisilla vanhemman ystävänsä Julie Schulzin luona, mutta kotona ei Martti mitään tuosta iloisuudesta huomannut; ja mitä hän huomasi, ei häntä miellyttänyt, hän kun usein itse oli maalitauluna.
Hyvään muistiinsa oli Martti muitten keskusteluista koonnut koko joukon vieraita sanoja, joilla hänen korvissaan oli kaunis sointu, ja näitä hän sitten käytti usein puheessaan. Tämän oli Edel huomannut. Hän keskusteli nyt useammin kuin ennen hänen kanssaan ja pisti siinä puheeseensa niin paljon vieraita sanoja kuin osasi keksiä. Martti otti jonkun aikaa kaiken tämän täydestä, mutta kun hän huomasi, mitä näiden sanojen takana piili, tunsi hän itsensä syvästi loukatuksi. Ja siitä päivästä saakka ei hän enää vierasta sanaa käyttänyt.
Joskin Marttia täten ensi aikoina monella tavoin loukattiin, tunsi hän kuitenkin kahtaalle päin sitä innokkaammin vetoa: Heggelundin luottamuksen ja tämän sisarenpojan Antin ystävyyden saavuttamiseen.