Heggelundin sisar oli suuresti mielissään siitä, että veli oli ottanut luokseen hänen poikansa, joka, käytyään Trondhjemin latinakoulua, hyvin vähällä edistyksellä oli koettanut kykyään eräässä siellä olevassa kauppakonttorissa. Heggelund maksoi hänen velkansa ja otti hänet luoksensa Nordlantiin, totuttaaksensa häntä sikäläiseen kauppaan.
Siellä oli Antti kotiväelle suurena hauskuutena; hän vihasi Stuwitzia ja sai sentähden käsirahoja enoltaan; hän saattoi kiireinä päivinä tehdä ihmeitä nopeudellaan, millä hän rihkamapuodissa palveli ostajia, mutta sitten hän lepäsi vaivoistaan useinkin kerrassaan kahdeksan päivää, joina hän ei käynyt edes vilahdukselta puodissa. Hän pelasti ihmisiä hengenvaarasta, osoitti nokkeluutta Bergenin matkoilla ja muissakin toimissaan. Mutta tavaranhintoja hän ei muistanut, eikä hän muutenkaan ollut asioista selvillä. Viime aikoina oli hänellä usein tapana neuvoa kysyjää Martin luo, mutta hänen äänessään oli silloin väliin tyytymättömyyttä. Hän näki, kuinka Martti, puutteellisesta sivistyksestään huolimatta ja talonpoikaistakki vielä yllään, vakavin edistysaskelin perehtyi semmoisiinkin asioihin, joista hän, Antti, sukkelalla käsityskyvyllään oli monta vuotta koettanut saada selkoa.
Toiselta puolen veti Marttia Anttiin tämän alituisesti ilmenevä hyvä sydän. Auttaakseen köyhää ihmistä saattoi Antti muun puutteessa — ja hän oli aina puutteessa, vaikka ehtimiseen sai rahoja enoltaan — riisua vaatteetkin yltään. Hänen olennossaan oli jotakin valoisaa huolettomuutta, jota Martti ei kyllikseen saattanut ihmetellä. Vaikeuksista hän ei ylimalkaan tietänyt mitään — hänellä oli vain niin pahanpäiväisen huono onni aina kun hän ryhtyi johonkin tärkeämpään. Sitäpaitsi hän oli aina erinomaisen siististi puettu; hän oli pitkä ja solakka, ja hienot viikset soveltuivat erittäin hyvin hänen hieman hempeihin kasvoihinsa — nuoruuden ystävyydessä vaikuttavat nämä seikat miltei kuten rakkaudessa. Ja hyvä pää hänellä oli, sen saattoi Martti päättää hänen monenmoisista tuumistaan, jotka alussa miltei huikaisivat häntä. Sittemmin, kun hän oppi paremmin punnitsemaan niiden todellista arvoa, näki hän niissä aivan oikein päävian, joka teki Antin huonosti kelpaavaksi käytännölliseen elämään. Mutta se ei vaikuttanut hänen ystävyyteensä; tämä kasvoi kasvamistaan samassa määrässä kuin hän sai kärsiä hänen luonteensa muista heikkouksista.
Antti Heggelundin tulevaisuudentoiveet olivat olleet rajattomat; paha onnihan häntä vain oli seurannut. Nyt kun hän pari vuotta oli toiminut yhdessä Martin kanssa ja hänen silmänsä olivat vähän enemmän auenneet näkemään niitä ehtoja, joihin kauppa-onni perustuu, oli hänen itseluottamuksensa suuressa määrin horjahtanut. Hän oli huonolla tuulella ja mietti, eikö hän kelpaisi johonkuhun muuhun paremmin kuin kauppaan. Kunpahan vain osaisi oikealle uralle! Jos hän olisi älynnyt, että häneltä oikeastaan puuttui jokaisen muunkin vaikutusalan pääedellytys, niin olisi hän arvatenkin ensialussa antautunut epätoivoon, mutta siitä sitten sitä enemmän voittanut. Nyt siirtyi hän huikentelevaisuudessaan uudelle alalle, katsellakseen tulevaisuutensa taivaanrantaa toisenvärisen lasin läpi.
Eräänä päivänä hän ilmaisi enolleen, ettei ensinkään ollut mieltynyt kauppaan ja että hän tahtoi suorittaa ylioppilastutkinnon — jota hän kauan oli halunnut. Trondhjemin latinakoulussa hän oli jo lukenut paljon semmoista, jota siihen vaaditaan; tätä hänen vain tarvitsisi kerrata pastorinpojan seurassa.
Ensi viikkoina Antti luki palavalla innolla ja otti suorittaakseen määriä, jotka hämmästyttivät hänen opettajaansakin. Mutta aikaa voittaen kävi lukeminen hitaammin. Hän laiminlöi toisen lukutunnin toisensa jälkeen, ja lopulta oli koko yritys jäämäisillään sikseen. Alettiin jo kodissa arvella, ettei siitä tule mitään tuon ikuisen huikentelevaisuuden takia, mutta Martti rupesi ystävälleen avuksi. Hän tarjoutui valvomaan kolmena iltana viikossa ja lukemaan ääneen hänelle; ja Antti, jonka mielestä tämä vähentäisi asian ikävyyttä ja samalla saisi lukemiseen järjestystä, hyväksyi tarjouksen. "Olisi hyvin hauskaa istua ja polttaa piippua toisen lukiessa", tuumaili hän.
Muutamia viikkoja kävi kaikki hyvin, mutta sitten alkoi Antti taas väsyä; hän keksi milloin mitäkin esteitä: väliin oli liian aikaista lähteä muiden joukosta pois, väliin hän taas käytti lukutunnit keskustellakseen piippunsa ääressä lakimieheksi rupeamisesta, väliin ilmaisi hän suoraan, ettei hän tänä iltana tahtonut lukea.
Eräänä iltana sattui Martti kaikessa viattomuudessaan lausumaan sanan, joka pariksi kolmeksi kuukaudeksi antoi Antin lukemiselle vauhtia, mikä muistutti kylkeen haavoitetun valaskalan menoa. Martti oli vähän epätoivoisesti lausunut:
"Niinpä ne toiset taas sanovat että te ette voi."
Martti näki että hän tällä oli loukannut Antin ylpeyttä, mutta hän ei tiennyt, että Antti tahtomattansakin luki juuri tuon lausutun tuomion hänen omista silmistään. Antti oli Marttiin nähden arempi kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa.