He istuivat jonkun aikaa ääneti. Tyttö oli silloin tällöin huomannut nykimistä, ja poika oli pannut uutta syöttiä onkeen. Äkkiä alkoi Edel innokkaasti vetää; hän oli saanut turskan onkeensa. Kun se oli saatu ylös ja Martti oli sen koukusta irroittanut, otti tyttö sen hänen kädestään ja sanoi, äkkiä nauruun purskahtaen ja kääntäen kalan päätä poikaa kohti:
"Ketä tämä muistuttaa?"
Martti ei voinut sitä sanoa.
"Ettekö sitä näe? — tuota ylioppilastutkinnon suorittanutta — pastorin poikaa! Siinähän on kerrassaan hänen leveä suunsa ja oppineet silmänsä, jotka näyttävät kaipaavan silmäluomia!"
Martin täytyi nauraa, sillä vertauksessa oli todella jotakin perää.
Mutta näyttipä kohta taas siltä kuin olisi Edel katunut, mitä oli
sanonut. Vähän ajan kuluttua jatkoi hän sitten, jotakin sanoakseen:
"Näin olette kaiketi istunut monta kertaa tuolla kaukana merellä."
"Olenpa kyllä, monta kertaa, ja isäni tai joku muu oli useimmiten mukana — erääseen aikaan äitinikin, mutta minä olin pikkuinen poika silloin."
Tuossa Martin vastauksessa oli jotakin miellyttävää, ja sen johdosta sanoi Edel:
"Niin, teillä on ollut paljon suruja nuoruudessanne."
"Ei meillä lapsilla; mutta kyllä isällä ja äidillä. He pitivät silmällä, etteivät huolet sanottavasti kohdanneet meitä; sittemmin arvasimme asian."
Minkä tähden juuri nämä sanat koskivat Edeliin, ei Martti ymmärtänyt; mutta hän vaipui niiden johdosta ajatuksiin ja muuttui alakuloisen näköiseksi. Viimein hän lausui ikäänkuin olisi tuokin ollut hänen ajatuksensa kohteena: