Antti Heggelundin tavaton virkeys oli vähitellen alkanut tuottaa hänelle kunnioitusta sekä enon että tädin puolelta, joka viimeksimainittu piti sangen tärkeänä, mitä ylioppilas Sem eräänä päivänä oli sattunut lausumaan, että nimittäin Antilla oli hyvä pää ja että hän vahingokseen oli tuhlannut paljon aikaa. Eno ja täti olivat nyt sitä mieltä, että Antti yhtä hyvin kelpaisi lukumieheksi kuin muuksikin; ja hänen arvonsa oli kotona kohonnut sadalla prosentilla. Puolittain talon omaksi pojaksi tunnustettuna hänet lähetettiin vielä jotenkin ylhäisellä tavalla, oikein höyrylaivalla, Kristianiaan, vaikka jaala juuri samaan aikaan oli lähtevä Bergeniin.
Erään yksityisen opettajan johdolla Antti suoritti ylioppilastutkinnon, arvolauseella haud, ja että hän oli perheen nero, oli nyt selvä asia, Hänen poissaolonsakin enensi lisäksi loistetta. Rouva Heggelund näki jo hengessään hänet Nordlannin maaherrana, ja Heggelund itse alkoi vähitellen katsella sisarensapoikaa samoilla silmälaseilla.
XI.
LÄHTÖ.
Niinä vuosina, jotka Martti oli ollut Heggelundin luona, oli hän kokenut yhtä ja toista. Seurustelustaan Antti Heggelundin kanssa samoin kuin seuraelämästä yleensä — johon hän vähitellen tuli ottamaan osaa, ukko Heggelund kun mielihyvin näki hänet parissansa — oli Martti oppinut sivistyneitä tapoja koko joukon, eikä ainoastaan ulkonaisissa suhteissa. Hänen vanhoista käsityksistään oli moni muuttunut; ahdistava ujous, joka ennen aina häntä ahdisti hänen astuessaan saliin, oli poistunut, ja sen sijaan antoi hänen vaatimaton, luonnollinen esiintymisensä nyt koko hänen olennolleen jotakin miellyttävää. Hän ei pyrkinytkään olemaan muuta kuin mikä oli: poika, jota Heggelund auttoi eteenpäin. Hän ei vielä ollut täydelleen herrastapaan puettu, mutta hänessä ilmeni kumminkin jotain itsetuntoa, joka ei jäänyt vaikutustaan vaille.
Martilla oli pieni, vakituinen palkka, ja siitä hän antoi puolet vanhemmilleen, jotka hän tapasi, milloin tilapäisesti, milloin saarnapyhinä. Hän kävi nyt entistä useammin Bergenissä, ja näillä matkoillaan hän näki paljon sellaista, josta tuli yhä enemmän vakuutetuksi, että Stuwitz petti Heggelundia — mitä hän jo alusta asti oli pelännyt.
Hän koetti jonkun aikaa antaa Heggelundille tarpeellisia tietoja tästä. Mutta omituisen epäävä, vaikka ystävällinen tapa, jolla Heggelund vastaanotti niitä, sai hänet vastaisuudessa Stuwitziin nähden pysymään välinpitämättömänä ja ääneti. Hän ei ymmärtänyt eikä koskaan päässyt ymmärtämään, minkätähden isäntä ei tahtonut nähdä mitään; hänen sisunsa kiehui vihasta.
Tähän aikaan alkoi kuulua huolettavia huhuja Martin esiintymisestä Bergenissä. Ne kulkivat hiljaisuudessa miehestä mieheen, kunnes saapuivat Heggelundin korviin. Kerrottiin, ettei Martti toveriensa kanssa ainoastaan viettänyt huikentelevaa elämää, vaan että hän myöskin pani menemään rahoja viljalta. Asian oikea laita oli kumminkin, että Martista pidettiin erinomaisen paljon, että hyvin moni kutsui hänet luokseen ja että Martti näissä tilaisuuksissa oli iloisimpia. Ensi matkallaan hän oli todellakin kerran tullut alukseen toinen silmä sinisenä — ja tämä "sininen silmä" vedettiin nyt todistajaksi.
Kaikista näistä puheista ei Martti tiennyt niin mitään; hän huomasi vain pari kertaa, että rouva katsoi häntä kylmin silmin. Viimein vei neitsyt Dyring hänet syrjään ja kertoi hänelle perinpohjaisesti kaikki. Neitsyt oli itse täydellisesti vakuutettu hänen viattomuudestaan, ja suurella vaivalla hän oli puolustanut Marttia rouvan syytöksiä vastaan; nyt hän oli saanut selville, että Stuwitzin suosikki, laivuri, oli näitten juorujen alkuunpanija, ja laivuria tulisi Martin varoa.
Kun neitsyt Dyring viittasi syrjähyppyihin — tätä sanaa hän käytti vartavasten, sen häälyvän merkityksen tähden —, punastui Martti vähän. Mutta kun hän kuuli puhuttavan rahoista, joita hän olisi pannut menemään, poistui hän äkkiä neitsyen luota ja meni suoraa tietä konttoriin Heggelundin luo.