Hänen äänensä oli sävyisä, mutta siinä oli jotakin omituista, joka vaati vastausta. Hän otti esiin pienen laskukirjansa, johon kauppamiehen tavoin oli kirjoittanut kaikki pienet menonsa, ja sitten hän luetteli muististaan kaikki ne, jotka aluksen kahdella viime kerralla ollessa Bergenissä olivat kutsuneet hänet luoksensa. Talossa oli yksi ainoa kunnoton, sanoi hän, ja tämän nimi oli Stuwitz; hän unohti tällä erää kerrassaan laivurin — ja nyt, kun hän oli puhunut suunsa puhtaaksi, saisi Heggelund erottaa hänet palveluksestaan, jos tahtoi.
Nuoren, kalpean miehen sanoissa oli jotakin katkeraa, joka vaikutti Heggelundiin. Tämä oli Martin puhuessa istunut hämmästyneenä, koettamattakaan keskeyttää häntä. Kun hän viimein oli saanut lausutuksi ajatuksensa, vakuutti hänelle Heggelund sydämellisellä ja isällisellä tavalla, että hänen järkähtämätön luottamuksensa häneen ei vähintäkään ollut horjahtanut. "Mutta", lisäsi hän, "jopa huomaan, että teidän on aika päästä erillenne Stuwitzista; niin, vielä tänä syksynä tulee teidän muuttaa Bergeniin." Omituiset nytkähdykset, jotka näkyivät Martin kasvoissa, hänen tätä ystävällistä puhetta kuullessaan, osoittivat, että hänen näennäinen tyyneytensä alkoi kadota. Syvällä mielenliikutuksella mietti hän — sen näki selvään — sopivia vastaussanoja. Heggelund ei ollut sitä huomaavinaan; hän vain lausui toistamiseen, kun Martti kumartaen oli lähtemäisillään, että Martin nyt oli aika muuttaa Bergeniin.
Kaikeksi onneksi ei Stuwitz sattunut tänä päivänä olemaan kotosalla, muuten olisi Martti varmaan karannut hänen kimppuunsa ja jättänyt Heggelundin luokse menemisen sikseen.
Tämä tapaus puhdisti monessa suhteessa hänelle talon ilmanalaa. Rouva Heggelund oli suuresti harmissaan kaikista valheista, joita Martista oli pantu liikkeelle. Hän tiedusteli seuraavina päivinä usein ja ystävällisesti Martin vanhempain vointia; mutta neitsyt Dyring sai toimekseen katsoa, että nuorukaisen vaatteet tulisivat hyvään kuntoon hänen Bergenin-matkaansa varten. Ja neitsyen kasvot loistivat hänen tätä toimittaessaan kuin aurinko rajuilman mentyä ohitse.
Edeliin tämä juttu teki syvän vaikutuksen. Hän oli etsimällä etsinyt vikoja Martista; mutta eihän se ollut hänen syynsä! Olihan hyvin suuria vikoja Antissakin, vaikka tämä osasi olla niin rakastettava. Edel aavisti, että kertomuksissa, joita hän kuuli Martin elämästä Bergenissä, oli paljon liikaa, ja vaistomaisesti hän otti häntä puolustaakseen. Tytön tyynessä olennossa piili hyvin suuressa määrin samoja kiivaita tunteita kuin äidissäkin ihmisiä kohtaan. Kun Edel isältään sai kuulla, miten miehuullisesti Martti oli pannut alttiiksi koko tulevaisuutensa, käsitti hän täydellisesti tämän hänen käytöksensä miehuullisuuden.
Vähää ennen kuin Martti lähti, tapahtui jotain, joka sai hänet ajattelemaan, että Heggelundilia varmaan oli jokin syvä salainen suru.
Kun hän näet eräänä aamupäivänä kulki eteisen läpi, jonka vieressä Heggelundin konttori oli, näki hän oven olevan raollansa, ikäänkuin olisi joku unohtanut sulkea sen. Ja siinä istui konttorissa kirjoituspöytänsä ääressä Heggelund, kasvoillansa suru sellainen, ettei Martti ollut nähnyt ennen mitään siihen verrattavaa. Hän nojautui siinä, epätoivon ilme katseessaan, Edeliin, joka toisella kädellään pyyhki hänen otsaansa, toisella piteli hänen toista kättään. Martti kulki ohitse, ikäänkuin mitään näkemättä, mutta Edel loi samassa silmänsä häneen, ja säikähdys kuvastui tytön kasvoilla, kun hän Martin silmistä luki tämän kummastuksen. Ja kohta sen jälkeen kuuli Martti, että ovi hänen takanaan suljettiin.
Hänestä tuntui kuin olisi hän tässä odottamatta saanut luoda silmäyksen talon sisäiseen todellisuuteen; siinä piili siis jokin suru, ja Martti alkoi nyt ymmärtää erästä omituista juonnetta Edelin kasvoissa — tuota samaa, joka kerran ennen, hänen istuessaan veneessä, oli antanut hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta.
Kun Edel samana päivänä käveli puistossa, Hansine-sisar vieressänsä, ja silminnähtävästi ajatteli sitä, mikä synkistytti hänen isänsä mieltä, näki Martti hänet siinä sekä vielä myöhemmin hänen kauniin päänsä ikkunan pielessä kamarissa kumartuneena ompelukseen ja tuli kovin liikutetuksi siitä, mitä tiesi, vaikka hän ei itse asiassa mitään tiennyt. Hän ymmärsi nyt vain sen, että hän sydämestänsä piti koko perheestä, rouvakin siihen luettuna.
Illallispöydässä Edelin kasvoilla ei ollut nähtävänä mitään, mikä olisi viitannut tuohon äskeiseen tapaukseen. Mutta saatettuansa Topias-sedän hänen kamariinsa, laski hän puolihämärässä eteisessä, siellä sattumalta tavatessaan Martin, tämän käsivarrelle silmänräpäykseksi sormensa, katseli vakavasti häntä silmiin ja sanoi puoliääneen, että luotti häneen ja oli vakuutettu siitä, ettei Martti koskaan ilmaisisi, mitä hän tänään oli nähnyt — "on jotakin, jota isä suree."