"En koskaan ilmaise sitä, neiti Edel!" vastasi Martti; ja tämä "ei koskaan" oli lausuttu sellaisella äänellä, että Edel ehdottomasti uskoi voivansa häneen luottaa. Vaikka Edel oli monta vuotta Marttia nuorempi, loi hän hämmästyneenä silmänsä häneen, ikäänkuin olisi Martti ollut suuri lapsi, joka ei tiedä, mitä puhuu. Hän ymmärsi, että Martti kaikessa viattomuudessaan oli tahtonut laskea sydämensä koko perheen jalkoihin, mutta samassa tuntui hänestä kuin olisi hän itse pitänyt tätä sydäntä käsissänsä. Hän sanoi pari sanaa ja meni huoneeseen, mutta ajatteli sitten itsekseen hiljaisuudessa, että Martti kumminkin oli ollut sangen rohkea.
Tästä päivästä alkaen oli Edel erinomaisen ystävällinen Marttia kohtaan. Martti ei ymmärtänyt käänteen oikeaa syytä, mutta olisi mieluummin suonut, että kaikki olisi pysynyt vanhoillaan; sillä hän huomasi päivänselvään, että juopa heidän välillään oli, käänteen kautta yhä laajenemassa. Varhain ja myöhään, aina pysyi Edel hänen ajatuksissaan, ja Bergeniin lähtö, josta hän ennen oli iloinnut, teki hänet alakuloiseksi.
Oli ehditty iltaan, jota seuraavana aamuna Martin tuli aikaisin mennä jaalaan. Hän oli sanonut jäähyväiset perheen kaikille jäsenille, jotka tavalliseen aikaan olivat vetäytyneet makuuhuoneisiinsa. Martti oli yksin salissa. Oli jo jotenkin myöhäistä; keskiyön-auringon viimeinen säde heitti seinälle kalpean valonsa, joka ei lämmittänyt.
Hän istui Edelin ompelupöydän vieressä, istui syviin ajatuksiin vaipuneena, kun neitsyt Dyringin ääni äkkiä kuului hänen takaansa. Neitsyen poliisi-vaisto iski, kuten tavallisesti, uhriinsa, kun tämä ei ensinkään tiennyt sitä odottaa. Hiukan ivallisesti, mutta kumminkin ystävällisesti sanoi emännöitsijä:
"Te kai istutte tässä jäähyväisillä, Jansen."
Martti huomasi, että hänet oli tavattu itse teosta, ja samalla hän tunsi olevansa uskollisen ystävän tarpeessa. Hän katseli maahan ja vastasi vain:
"Niin, — neitsyt Dyring."
"Olkaa varuillanne noita haaveita vastaan, niistä ei kumminkaan tule mitään."
"En voi olla, neitsyt Dyring!"
Neitsyen tuli kovasti sääli suosikkiansa; hän ymmärsi, ettei tässä enää ollut lastenleikkiä. Hänen piti lohduttaa, ja sentähden hän sanoi: