Vanha Mühlenwad asui "Yläkadun" varrella, valkoisessa, vanhaan saksalaistapaan huippuisin päätyseinin varustetussa talossa, joka seisoi likistettynä naapuriensa väliin, kuten sotamies rivissä. Ukko itse, joka kaikin puolin oli "vanhan ajan" mies, kuului niihin saksalaissukuihin, jotka kävivät parhaasta päästä saksalaisessa kirkossa. Hän oli läpeensä uskonnollinen — raha- ja liikemies kiireestä kantapäähän, jonka mielestä Meidän Herramme varmaankin oli koko maailman suurin ja luotettavin asioitsija. Mutta se Jumala, jonka kanssa hän oli liikesuhteissa, oli muuten yhtä turhantarkka keinottelija kuin hän itse ja valvoi erittäin huolellisesti oikeuksiaan, helpottamatta kirjaintakaan aamu-, ilta- ja ruokarukouksista sekä seitsemännen päivän levosta, johon säntillisesti kuului kirkossakäynti ja raamatun lukeminen.
Ruskeaverkaiseen hännystakkiin puettuna, leveälierinen hattu vieressään ja vahva, kultanuppinen sauva kädessänsä hän istui aina saman pilarin luona, omituisena kuvana vanhan kansan pörssimiehistä. Jokainen tiesi, että hänen nimensä kävi kullasta, ja samaten myös, että hän oli kaikkia uutuuksia vastaan, jotka nuorempien kauppiaitten keskuudessa olivat alkaneet voittaa alaa, olletikin uuden pörssin rakentamista. Aikaisin kuolleesta vaimostaan, joka ei eläessään juuri ollut voinut kehua hyvistä päivistä, mutta jonka haudalle oli pystytetty suuri muistopatsas, oli hänellä poika, Wollert, jonka ainoa vapaus nuorempana oli ollut kouluaika, jonka kauhistus isä yhä vieläkin oli ja joka nyt, palattuansa takaisin lyhyeltä käynniltä Hampurista, esiintyi täydellisenä keikarina ja mitä keinokkaimmalla tavalla osasi välttää isän huomiota. Mutta täytyipä hänen aina silloin tällöin, kun hän sattumalta joutui verekseltään kiinni, asettua peloittavan sotaoikeuden eteen, jossa isän ruskealla kepillä oli osansa, ja sitten istua vankina joko konttorissa tai kotona salissa. Vanhalla Mühlenwadilla oli tapana sellaisten kohtausten jälkeen mennä levolle, surrakseen — niinkuin talossa sanottiin — vintiömäistä poikaa.
Tässä ilottomassa kodissa kasvoi poika kahden vanhan naimattoman tädin — Mühlenwadin sisaren — vartioimana. Nämä olivat alati saapuvilla jäseninä sotaoikeudessa lausumassa mielipiteensä hänen käytöksestään. Mitään vapautta Wollert ei saanut nauttia muulloin kuin kesällä, jolloin muu perhe oleskeli pienellä maatilalla Kongshavnissa ja hän oli jätetty kaupunkiin katsomaan konttoria.
Vaikka asiat nyt juuri olivat mitä kiireimmillään, jaaloja kun ehtimiseen tuli Bergenistä ja konttorissa siis oli aamusta iltaan työtä, huomasi Wollert, että häntä ei tähän aikaan pidetty silmällä niin ankarasti kuin ennen. Hänen tätinsä viettivät näet vuorotellen viikkonsa kaupungissa ruuan laitossa nordlantilaisille. Ja pyhäpäivinä, jolloin näille pidettiin pieniä kemuja, istui "vuorotäti" aina korkeassa nojatuolissa Mühlenwadin vieressä ruokapöydässä, missä punaista viiniä, joka ei aina ollut parasta laatua, tarjottiin veskunakeiton ja paistin särpimeksi. Ja silloin oli ainakin vähän tilaisuutta vapauteen.
Joskin Wollertin muina pyhäpäivinä täytyi seurata isäänsä saksalaiseen kirkkoon ja sitten viettää suurin osa päivää kotona, niin osasi hän illoin, vanhusten mentyä levolle, korvata vahinkonsa toverien parissa. Eräänä talviyönä huomasi toinen tädeistä, kun hän kynttilä kädessä tarkasteli veljenpojan makuuhuonetta, sen tyhjäksi ja tikapuut nojallaan ikkunaa vasten. Aamupuoleen yötä tuli Wollert kotiin, nousi kamariinsa, sytytti kynttilän ja — näki sotaoikeuden yömyssyineen istuvan siellä. Hänen hämmästyksensä oli suuri; mutta nopea silmäys sanoi hänelle kohta, ettei "ukko" ollut istunnossa, ja siihen hän perusti pelastuksentoiveensa. Hän säntäsi vielä auki olevan ikkunan luo ja huudahti, ikäänkuin olisi aikonut heittäytyä siitä alas:
"Nyt saatte kohta ruumiin taloon."
Loppupäätös tästä uhkauksesta oli, että kauhistuneet tädit tästä päivästä lähtien "ukon" tietämättä hankkivat veljenpojalle "kohtuullista vapautta" sekä myöskin käsirahoja tämän vapauden nauttimiseen.
Nuorella Wollertilla oli kumminkin ollut rahoja taskussaan jo ennenkuin tädit niitä hankkivat. Hän oli lainannut niitä Taneli-sedältä. Tämän itaruus oli kumminkin koko kaupungissa puheenaineena, ja tunnettua oli, että hän tuskin soi kuivaa leipää ravinnokseen. Hän vihasi veljeään, jonka luuli muinoin perinnönjaossa pettäneen häntä. Kun veljenpoika hänelle jutteli, miten hänen kotona oli olla, piti setä aina hänen puoltaan, ja kerran, kun Wollert valitti, ettei hän koskaan saanut rahoja, niin tarjoutui setä lainaamaan hänelle niitä, "kunnes poika tulisi lailliseen ikään ja saisi käsiinsä äidinperintönsä." Wollert antoi näistä rahoista sedälle pieniä velkakirjoja, jotka tehtiin neljänkolmatta prosentin korolle, ja siten hänellä oli oma pankkinsa. Wollertin tuli lisäksi pitää silmällä, ettei kukaan varastanut viinimarjoja sedän puutarhasta, sekä ottaa selkoa ilkimyksistä, jotka heittelivät kivillä hänen ikkunoitaan; sillä pikkupoikaset olivat pahoja rikkaalle saiturille. Kun tämä illoin, leipäkannikka sinisen päällystakkinsa alla ja puuvillainen sateenvarjo kädessä, kulki kotiinsa, ajoivat he usein häntä takaa ja nimittivät häntä milloin milläkin haukkumanimellä.
Alussa oli Martin varsin vaikea tulla toimeen Mühlenwadin luona, ja usein hän huomasi, että Stuwitzin käsi ylti aina tänne saakka.
Mühlenwad, jonka suureen pohjoiseen asioimisliikkeeseen koko Heggelundin kauppa kuului, kunnioitti, suuresti Stuwitzia, jota hän vuosien kuluessa oli oppinut pitämään kauppahuoneen todellisena päällikkönä. Ja niiden viittausten johdosta, joita Stuwitz oli hänelle antanut Marttiin nähden, oli hän tullut siihen luuloon, että Martti oli Heggelundin suosikki, vieläpä jonkunmoinen uutuuksien keksijäkin. Semmoisen miehen kuin Stuwitzin arvostelut painoivat luonnollisesti paljon; mutta itse "junkkari" ei tietysti ollut nuuskahyppysellisenkään veroinen. Ja kun Mühlenwad oli saanut jotakin päähänsä, niin eipä se siitä hevin lähtenyt.