Martti sai jonkun tois-arvoisen aseman, joka ei häntä suuresti miellyttänyt: milloin tuli hänen olla apuna Saksansillalla, milloin konttorissa. Enimmät aikansa hän vietti kumminkin nostovivun luona sillalla alituisessa puuhassa. Hän voitti kuitenkin vähitellen reippaudellaan ja järjestyksellään Mühlenwadin vastahakoisen suosion. Kun Nordlannin jaalat saapuivat ja kalat oli lajiteltava, osoitti Martti taitoa, joka ei voinut olla hämmästyttämättä; — sen taitonsa hän oli saavuttanut tämän toimen perinpohjaisesta oppimisesta nuorempana. Mühlenwad, joka pian huomasi, mitä hyötyä hänellä kaikesta tästä voi olla, ehdotti Martille, että tämä rupeaisi hänen "siltapäällikökseen". Martti kiitti luottamuksesta, mutta vastasi Mühlenwadin suureksi harmiksi kieltäen. "Hän halusi kulkea konttoritietä". Ja koska Mühlenwad ei saanut asiaa menemään oman mielensä mukaan, joutui Martti taas epäsuosioon.
Viime vuottansa Heggelundin luona viettäessään oli Martti pastorin pojalta saanut oppia saksan kielen ensi alkeet; ja erään saksalaisen konttoristin avulla, jonka hän tunsi ja jonka kanssa hän seurusteli, hän oli aina siitä saakka kun tuli Bergeniin, käyttänyt lomahetkensä ja etenkin pyhäpäivät tämän kielen oppimiseen. Puolentoista vuoden kuluttua hän oli ehtinyt niin pitkälle, että osasi kirjoittaa ja puhua saksaa — Martti pyrki eteenpäin maailmassa.
Wollert Mühlenwad, pohjaltaan hyväsydäminen ja sävyisä mies, ei varmaankaan olisi viettänyt nykyistä huimaa elämää, tuskinpa edes käyttänyt jalkahihnoilla varustettuja ihohousuja ja kultasankaisia silmälaseja, jotka hän aina nosti otsalleen kun tahtoi nähdä oikein, jollei kodin pakko- ja vankeussäädökset olisi saaneet häntä näkemään rajatonta vapautta liian huikaisevassa valossa. Hän puheli usein Martti Jansenin kanssa, näkyipä väliin turvautuvankin häneen; mutta kenties sai Martti kiittää onneansa siitä, ettei hän nuoren herran mielestä tähän aikaan vielä ollut kyllin sivistynyt voidaksensa esiintyä Wollertin ystäväin seurassa. Pyhäpäivin saattoi Wollert pitkät ajat istua ja keskustella Martin kanssa tämän pienessä, sillan vieressä olevassa kamarissa.
Eräänä päivänä hän näki, että Martti kirjoitti saksaa ja kuuli suureksi kummakseen, että poika osasi tätä kieltä sekä yhtä ja toista kirjanpidosta. Nuori Wollert vihasi konttoria ja kaikkea, mitä siihen kuului, yhtä suuressa määrin kuin Martti Jansen sitä rakasti. Eikä aikaakaan, ennenkuin hän ehdotti, että tämä ottaisi huolekseen hänen saksankieliset kirjeensä; Wollert kirjoittaisi ne sitten puhtaaksi ja veisi ne "ukon" allekirjoitettaviksi. Martti älysi hyvin, ettei tämä ollut aivan oikein, mutta tyydytti omaatuntoansa kieltäytymällä vastaanottamasta maksua, minkä Wollert hänelle tarjosi työstä, joka veisi koko pyhäpäivän.
Siitä lähtien sai Wollert suuremmassa määrässä kuin ennen nauttia vapautta ja saavutti samalla suosiota isän puolelta, tämä kun kertoi tädeille, että kirjeet olivat kirjoitetut niinkuin olisivat ne lähteneet vanhan tottuneen kauppiaan kädestä, ja että ne samalla olivat lyhyet ja selvät. — "Wollertista voi sittenkin tulla mies!" — Hän sai sentähden syntymäpäivänään lahjaksi kultakellon ja luvan julkisesti käyttää silmälaseja, joista Wollert kumminkin tästä lähtien alkoi yhä enemmän vieraantua.
Silloin sattui tukala tapaus eräänä päivänä, kun Wollert vei isänsä allekirjoitettavaksi koko kasan kirjeitä. Näiden joukossa oli näet kaksi kauniilla ja sujuvalla käsialalla kirjoitettua, jotka Wollert kiireissään oli unohtanut muiden joukkoon.
Kun vanha Mühlenwad sai käsiinsä ensimäisen, pitkän ja taidokkaasti kyhätyn kirjeen, näki Wollert, joka istui pöydän toisella puolen, että jotakin oli merrassa.
Ukko istui kauan aikaa ääneti, tarkasteli kirjettä, laski sen pöydälle, otti sen käteensä, laski sen jälleen alas, ja hänen kapeissa, terävissä kasvoissaan oli jotakin sellaista kuin jos hänen edessänsä olisi ollut väärennetty vekseli. Pikimmältään lensi hänen silmäyksensä nurkkaan, missä seisoi vahva sauva, kultanuppi vanhan hatun peittämänä. Wollert säpsähti. Mutta sitten isä alkoi uudelleen lukea kirjettä ja nyykähytteli väliin päätään katkeralla mielihyvällä, ikäänkuin olisi sillä tahtonut myöntää, että kirje oli hänen mielensä mukainen ja hyvin kirjoitettu. Viimein hän lausui:
"Niin, melkeinpä arvasin, ettet sinä kykenisi näin kirjoittamaan! — tuo tänne nuo lemmon silmälasisi, Wollert!"
Wollert ojensi ne nolona pöydän toiselta puolen isälleen; tämä väänsi sangat kasaan ja musersi lasit jaloillaan.