"Kuka on kirjoittanut kirjeesi?" kysyi hän sitten.
Wollert koetti päästä valheella; kaikki muut kirjeet, paitsi noita kahta, oli hän muka itse kirjoittanut. Mutta silmäys, jonka vanhus suuntasi nurkassa seisovaan keppiin, sai hänet äkkiä avosydämiseksi.
"Jansen!" vastasi hän.
"Jansen! — Meidän Jansen? — vai niin!"
Se oli hyvin pitkäveteinen tuo: "vai niin!" Sitä seurasi sitten tiedusteleva kysymys: "Ja mitä hän on vaatinut niistä?"
"Hän ei ottanut mitään."
"Vai niin! No siinä tapauksessa saan sinulle sanoa, mitä hän tahtoi", huusi vanhus kiivaasti, ikäänkuin olisi uudelleen muistanut keppiä; "hän tahtoi, mitä sinä et tahtonut, vaikka olet rehellisen kauppamiehen sekä poika että pojanpoika. Hän tahtoi oppia jotakin, kuuletko! Ja sinusta ei tule koskaan edes sellaista, joka voisi vetää vertoja hänen sakarisormelleen."
Sitten hän avasi oven ja käski erään etuhuoneessa olevista mennä noutamaan Jansenia.
Mühlenwad istui jonkun aikaa miettiväisenä; Wollertista taas oli ilma pienessä konttorissa hirveän hikinen. Isä ei olisi mielellään tahtonut suoraan sanoa, mitä hän tiesi: että poika oli ollut epärehellinen häntä kohtaan.
Kun Martti Jansen tuli konttoriin, kysyi vanhus viitaten kirjeisiin: