Martti Jansen oli siis hyvällä alulla tulla liikemieheksi "kiireestä kantapäähän". Hän osoittikin jo sitä hiljaisella lujuudella käytöksessään ja oman kykynsä tietoisuudella, joka hänen nuoruuteensa nähden meni vähän liikanaisuuksiin voidaksensa miellyttää, vaikka se herätti jonkinlaista kunnioitusta. Miehuulliset, avoimet kasvot ja liikemiehen kovan kuoren alta kuultava sydämen jalous herättivät erityistä luottamusta häneen. Yleisesti arveltiin, kuten vanha Mühlenwadkin, että hän kunnollaan pääsee pitkälle maailmassa.
Perheissä, joissa hänellä oli tilaisuutta seurustella, oli hän tavannut monta nuorta naista, mutta nämä eivät näyttäneet häneen vaikuttavan. He pitivät häntä nuorena liikemiehenä, joka oli siihen määrään eteenpäin pyrkivä, ettei hänellä ollut aikaa mihinkään muuhun. Ei kukaan heistä osannut aavistaa, että hän yksinäisinä hetkinä saattoi istua ja sisäisillä silmillään katsoa eteensä erästä olentoa, johon verraten he kaikki hänen silmissään himmenivät; tapahtuipa väliin, että hän itse pelkäsi kokonaan vaipuvansa siihen.
Edel Heggelund oli kokonaisen vuoden oleskellut Trondhjemissa ja oli siellä rikkaan Heggelundin tyttärenä ja kenties myöskin oman itsensä tähden tullut hyvin huomatuksi. Martti, joka oli tehnyt voitavansa saadakseen tietää kaiken, mikä koski häntä, rauhoittui suuresti, kun kuuli että Edel oli palannut takaisin Nordlantiin.
Syy Edelin kotiin-palaamiseen oli surullinen: hänen äitinsä oli kuollut.
Lupauksensa mukaan oli Martti väliin kirjoittanut Heggelundille ja aina saanut lyhyen, hyväntahtoisen vastauksen. Kerran oli Edel vastannut isän puolesta ja kirjeessään ystävällisesti kertonut, miten M—nsalmella elettiin, puhunut Topias-sedästä ja Antista, joka oleskeli Kristianiassa, sekä neitsyt Dyringistä. Lopuksi sisälsi kirje tietoja Martin vanhemmista Skorpöllä. Martti ymmärsi, ettei Edel voinut suuretta vaivatta saada näitä tietoja, Skorpölle kun oli M—nsalmelta hyvin pitkä matka, ja hän piti tätä satoja kertoja uudelleen luettua kirjettä suurimpana kalleutenaan.
* * * * *
Juuri tähän aikaan sai Martti aihetta tuntea, minkä arvoinen hän oli Mühlenwadille; tämä oli näet samana talvena ansainnut tuhansia ryhtymällä erääseen kauppayritykseen, joka oli Martin päässä syntynyt.
Eräänä päivänä oli Mühlenwad konttorissaan hyvin juhlallisen näköinen. Hän oli saanut tietää, että Heggelund oli vararikkoon joutumaisillaan. Kauppapaikka oli jätetty Stuwitzille, jonka kanssa "konttori" siis vastaisuudessa tulisi tekemisiin. Muuten olivat Mühlenwadin ja Heggelundin väliset asiat kaikeksi onneksi Stuwitzin toimesta hyvällä kannalla.
"Tätä loppua", lisäsi Mühlenwad, "olen aina aavistanut, kun näin, miten Heggelundilla elettiin. Nyt ei miesparalla kuulu olevan juuri muuta kuin huone, missä hän asuu, ynnä huonekalut ja pieni tila vuonon perukassa. Muun kaiken ovat saamamiehet ottaneet ja myyneet pakkohuutokaupalla. — Kova on sellainen kohtalo."
Kalmankalpeana seisoi Martti Jansen tätä puhetta kuunnellen, ja sittemmin työssään konttorissa hän ei voinut muuta ajatella. Hänestä oli kuin olisi tapahtunut jotakin mahdollisuuden rajojen ulkopuolella olevaa; yhtä hyvin olisi hänelle voitu kertoa, että tunturi oli kaatunut, kuin että jotain tällaista oli voinut tapahtua Heggelundin talolle, missä hän oli niin monta vuotta elänyt siinä vakaumuksessa, että se oli rakennettu rikkauden kalliolle. Kuinka kipeästi se häneen koski! Hänellä oli siellä ollut koti; hän otti nyt sydämestänsä osaa talon häpeään ja onnettomuuteen. Yhä paremmin selkeni hänelle, että Stuwitz oli syypää, vieläpä varsinainen alkukin kaikkeen; sillä päivänselvää oli, että Stuwitz oli vuosikausia rikastuttanut itseänsä, saattanut häviöön isäntäänsä ja nyt viimein antanut kruunauksen työllensä. Jos hän näinä päivinä olisi tavannut Stuwitzin, olisi hän, huolimatta seurauksista, ryhtynyt väkivaltaan, saadaksensa kostaa.