Konttorissakaan ei Martti oikein tullut entiselleen. Hän toimitti tehtävänsä raivoisalla vauhdilla ja lähti usein pois sieltä ennen tavallista aikaa. Illoin hän teki pitkiä kävelyretkiä Sandvigin tiellä ja istui kauan miettien, ennenkuin meni levolle.
Ensimäisen surun jälkeen oli hänessä alkanut herätä ajatus, joka sai hänen verensä kiehumaan ja karkoitti unen hänen silmistänsä. Hän ajatteli mahdolliseksi, että hän nyt, kun suhteet olivat muuttuneet, voisi saada Edel Heggelundin omakseen.
Suuri oli erotus hänen nykyisen ja entisen ajatuksenjuoksunsa välillä. Kun hän lähti M—nsalmelta oli hänestä muurina Edelin ja hänen välillään ollut hänen syntyperänsä halpuus ja hänen sivistymättömyytensä; nyt oli tuo muuri supistunut hänen varattomuuteensa.
Ja asiain näin ollen tuikki toivon säde vilahdellen hänen sieluunsa.
Tämä oli alussa tosin pelkkää haavetta, jota hän ei voinut ajatuksistansa poistaa, semminkin kun se aina päättyi siihen, että hän, saatuaan suoritetuksi muutamia suurenmoisia kauppa-asioita, esiintyi rikkaana miehenä ja pyysi Edeliä omaksensa sekä palautti uudelleen entiseen loistoon rappiolle joutuneen kauppahuoneen. Mutta vähitellen alkoi todellisuus tunkeutua näihin unelmiin, ja joskin hänen ajatuksensa aina päättyivät samaan loppukohtaukseen ja Edel ja Heggelundin kauppahuone tavallansa sulivat yhteen mielikuvaan, niin eipä näin ollut laita niiden tuumien, joiden oli määränä saattaa hänet toiveiden perille.
Noilla yksinäisillä retkillä Sandvigin tiellä alkoi vähitellen hänen sielunsa silmiin häämöttää niemeke pienen kauniin lahdelman suussa tuolla kodin läheisyydessä; hän oleskeli siellä, hän matkusti sieltä kauas pois kauppa-asioille, hän näki ihmisiä vilisevän ja liikkeen yhä lisääntyvän, ja viimeksi hän saattoi morsiamenaan Edelin kauniiseen huoneeseen, jonka hän oli rakentanut niemekkeelle. Joka ilta toi uusia piirteitä tähän kuvaan. Stuwitzin vanha ajatus, että oli perustettava kauppapaikka Lapinmutkaan, oli virinnyt eloon Martin muistossa. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä mahdollisemmalta se hänestä näytti, sitä houkuttelevammalta. Hän ei ummistanut silmiänsä vaikeuksilta, mutta kun nämä johtuivat hänen mieleensä, ajatteli hän — ja kenties hiukan nuoruuden ylpeydellä — kykyänsä; ja yrityksen takana näki hän Edel Heggelundin hymyilevän.
Mühlenwadin hämmästys oli suuri, kun Martti eräänä päivänä sanoi tahtovansa luopua nykyisestä palveluksestaan ja — aikeitansa likemmin ilmaisematta — selitti aikovansa ruveta omiin liikeyrityksiin pohjoisessa. Ukko, joka ei voinut muuta ajatella kuin että hänen kirjanpitäjänsä oli kadottanut järkensä, koetti kaikin tavoin saada häntä peräytymään päätöksestään. Mutta kun tästä ei ollut apua, antoi hän hänelle hyvin varovaisesti vähän velkaa, ja joitakuita satoja riksejä oli Martilla itsellään.
Yhtä suurta hämmästystä herätti tämä uutinen Heggelundissakin, jolle Martti luuli velvollisuudekseen kirjoittaa asiasta, koska Heggelund oli auttanut häntä hänen tulevaisuutensa uralle. Mutta tapa, jolla hän tämän aikeensa ilmaisi, ei ollut erittäin onnistunut. Syyksi hän toi esiin vain sen, että halusi takaisin Nordlantiin ja ilmaisi samassa vakavana uskonaan, että hän kyllä onnistuisi siellä tekemään hyviä afäärejä. Vähimmin onnistunut oli kuitenkin kirjeen loppupuoli. Puhuttuansa syvästä kiitollisuudestaan hän piirsi siihen viimeksi ja jotenkin kömpelösti toivomuksen, että hän kerran voi palkita Heggelundille kaiken sen hyvyyden, jota oli nauttinut hänen luonaan.
Tämä loppu kosketti, vaikka eri tavalla, kipeitä kohtia sekä
Heggelundissa että tämän tyttäressä.
Salaisen mielipahansa ilmaisi Heggelund lausumalla ärtyisästi, ettei hän voinut nähdä vähintäkään järkeä siinä, että nuori mies, jolla ei ollut pääomaa, noin ilman mitään muuttaa tänne pohjoiseen ja asettuu asumaan ensimäiselle eteen sattuvalle niemekkeelle.