Edel oli Martti Janseniin nähden haaveillut hiljaisia unelmiaan. Jo siihen aikaan, jolloin Martti oleskeli heidän luonaan, oli tyttö huomannut, että nuorukainen hänestä piti, mutta omat tunteensa hän oli saanut selville vasta tuona yönä, jona hän Martin lähtiessä tapasi neitsyt Dyringin. Sittemmin olivat nämä tunteet hänelle yhä enemmän selvinneet, ja hän oli niin sanoaksemme elänyt niissä sisäistä elämäänsä.
Hän aavisti nyt, että hänellä itsellään oli osansa tuossa Martin äkillisessä ja kummallisessa päätöksessä — ja hänen tätä ajatellessaan punastuivat hänen kasvonsa hetkeksi ilosta. Sisimmässä sielussaan hän oli jo kauan ollut varma siitä, että hän — jos asianhaarat olisivat sallineet — olisi voinut tarjota Martille kätensä, vähintäkään kysymättä heidän erilaisia elämänsuhteitaan. Hän ymmärsi näet, että juuri ne olivat pidättäneet Marttia ottamasta pienintäkään askelta hänen voittamisekseen. Mutta hänelle oli sen ohessa selvinnyt, että Martin puuttuva luottamus häneen itseensä oli heitä erottavan rajamuurin pohjana.
Nyt esiintyivät Martin mielestä heidän keskinäiset suhteensa sen johdosta, mitä Edelin kodissa oli tapahtunut, siihen määrään muuttuneina ja samalla toivorikkaina, että Martti siihen nojaten oli tehnyt lopullisen päätöksensä.
Mutta siihen, mitä oli tapahtunut, sisältyi se, että Edel oli nyt köyhä tyttö.
Kasvavana istuessaan konttorissa oli Edel jo aikaisin alkanut aavistaa, että isää kalvoi jokin suru, jota hän tahtoi salata; ja vaikka Edel ei koskaan saanut tämän surun oikeaa laatua tietää, oli hänelle kumminkin vihdoin selvinnyt, että syynä isän sisällisiin kärsimyksiin oli Stuwitz. Tämän esittämien laskujen alle oli Heggelund hajamielisesti ja miltei tietämättänsä, mitä teki, kirjoittanut nimensä, mutta tehtyään sen aina vaipunut synkkämielisyyteen ja suruun, joka, jollei poistunut, kumminkin näkyi kevenevän, kun Edel oli asettunut seisomaan hänen kirjoituspöytänsä viereen tai istuutunut hänen polvelleen. Edel oli sen ohessa ymmärtänyt, ettei hän tästä kaikesta saanut mainita sanaakaan äidille.
Erään sellaisen surun kohtauksen, joka tällä kertaa oli niin valtava, että se Edeliä vallan kauhistutti, oli Martti vähää ennen Bergeniin lähtöänsä saanut vahingossa nähdä. Heggelundia kidutti tuona hetkenä yllämainittu suuri laina, joka hänen oli täytynyt ottaa ja joka sitten joutui yleiseksi puheenaiheeksi seudulla.
Ylpeyshän oli Heggelundin suvun pääheikkouksia. — Huutokaupan kestäessä, jossa tilaisuudessa kauppapaikka joutui Stuwitzille, oli Edel ikkunasta katsellut väkijoukkoon, jota tungokseen saakka oli kokoontunut pihalle, ja samassa ymmärtänyt, että heidän sukunsa kunnia juuri tänä hetkenä vajosi.
Martin kirje herätti katkeruutta hänen mielessään; hän tunsi itsensä personallisesti ala-arvoiseksi arvostelluksi juuri sillä kohtaa, missä ylväs nainen syvimmälti loukkautuu: hänen rakkautensa ehdotonta ylevyyttä oli epäilty.
Niin kauan kuin hän itse oli voiton puolella, saattoi hän tätä kestää, eihän se vielä silloin ollut tullutkaan niin selvästi ilmi, ja kenties hän oli käytöksellään itse antanut aihetta siihen. Mutta nyt, kun hän oli köyhä — ei mistään hinnasta maailmassa!