KOTIINPALUU.
Matkaa varten pohjoiseen oli Martilla paljon toimittamista. Erityisiä valmistuksia ja tavarain ostoksia oli tarpeen, ja hänen täytyi, ennenkuin ehti kotiinsa, tehdä matkoja monille eri haaroille.
Mitään asiaa Heggelundin luo hänellä ei ollut, sillä Stuwitzin kanssa hän ei halunnut joutua kauppoihin. Mutta kun hän tuli M—nsalmen läheisyyteen, heräsi hänessä hillitsemätön halu nähdä Edeliä. Syyt, jotka tähän saakka olivat niin selvään kieltäneet häntä matkustamasta sinne ja joista painavin oli se, ettei hän mielellään tahtonut esiintyä yhtä takapajulle jääneenä kuin Heggelundin talosta lähtiessänsä, poistuivat yhä enemmän hänen halunsa tieltä päästä Edelin läheisyyteen. Hänen taistellessaan siten oman itsensä kanssa alkoi vähitellen yhtä ja toista muuta tunkeutua hänen mieleensä, joka ratkaisi asian. Häntä huolestutti ja peloitti ajatus, että hän kohtaisi Edelin, sillä millä silmin katseli tämä nyt häntä? Kenties saisi hän niistä lukea, että hän oli elänyt mielettömissä unelmissa? — Lyhyesti: hän tunsi lopulta, että hänen täytyi poiketa M—nsalmelle sen toivon tähden, josta hän eli. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen matkustaa sinne nähdäkseen saippuakuplan hajoovan.
Kaikenmoiset tekosyyt pidättivät häntä kuitenkin niin kauan, että jo oli maatapanon aika ohitse, kun hän saapui perille.
Neitsyt Dyring kulki tähän aikaan vuorokaudesta tavallisella tarkastuksellaan ja oli vähällä pudottaa kynttilän kädestänsä, kun hän aivan odottamatta eteisessä tapasi Martin paraikaa ripustamassa matkavaatteitaan naulaan.
Yhden ainoan kynttilän valaisemassa suuressa salissa, johon niin monta virkeää muistoa liittyi, antoi neitsyt sitten Martille surullisen kuvauksen talon nykyisestä tilasta.
Herrana siellä hallitsi nyt Stuwitz, joka yhä edelleen asui pienessä, punaisessa rantahuoneessa — hänellä oli ollut kiinnitys itse kauppapaikkaan. Hän oli sama mies kuin ennenkin, ja yhtä saidasti kuin ennen hän eli koira ja renki öisin vartioimassa eteisessään, hän kun alati pelkäsi joutuvansa murtovarkaiden uhriksi; — ainoa erotus hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli siinä, että hän rouvan kuoleman jälkeen oli käynyt kahta itsevaltaisemmaksi. Vieläpä oli hän äskettäin, Heggelundilta lupaa kysymättä, ottanut haltuunsa erään tämän ulkohuoneen, jota hän väitti omaksensa.
"Niin, huonosti ovat täällä asiat", lopetti neitsyt kertomuksensa ja vaipui surunsa valtaan. "Entäs Edel parka — köyhä tyttö nyt! Oli toki onni, että sisar tuli niin hyviin naimisiin; hän ei olisi jaksanut tätä kestää!"
Vastasilitetty yömyssy päässään hän istui siinä yhtä sievistettynä kuin aina ennenkin, mutta palaen halusta purkaa huolestunutta sydäntään hän rypisteli siinä huomaamattansa kureita ja poimuja.
"Muistatteko, neitsyt Dyring", sanoi Martti omituisella äänellä, "muistatteko iltaa, jolloin tässä viimeksi istuimme? Silloin te vetositte tulevaisuuteen."