Kamarineuvos oli leski. Laivan mukana oli hän kadottanut ainoat likeisemmät sukulaisensa: merikapteenin ja tämän vaimon; laivan mukana oli hän myös kotimaassaan kadottanut hyvän maineensa ja kaiken omaisuutensa. Nyt näytti hän kyllästyneenä tahtovan vetäytyä omaan kuoreensa.
Kun hän oli vapaa työstänsä, asteli hän piippu suussa edestakaisin. Ainoana toverinaan oli hänellä talonkoira, jolla oli tapana painaa päänsä hänen poveaan vastaan, kun hän istui rappusilla tupakoiden. Varmaankin oli tupakan savussa jotakin hiljaista puhetta, jota koira ymmärsi, sillä kamarineuvoksen tupakoidessa katseli se kaiken aikaa piipusta nousevia tupruja. — Nähdessään Stuwitzin tulevan, kamarineuvos tavallisesti väistyi pois, sillä tätä ihmistä hän ei voinut kärsiä; mutta toiselta puolen hän ei oikein uskaltanut näyttää sitä. Iltapäivisin kulki hän usein, kädet selän takana, tunturin jyrkänteelle, jota sanottiin "Saarnatuoliksi" ja josta oli laaja näköala merelle päin. Siinä hän tavallisesti seisoi jonkun aikaa ja katseli alakuloisesti laajaa hautuumaata, johon kolmimasto ja hänen onnensa olivat hukkuneet.
Eräänä päivänä — samana vuonna, jona hän tuli taloon — oli hän tunturilla tavannut miehen, joka oli häntä itseään vielä alakuloisempi ja surullisempi. Lassi eli Iso-Lassi, joksi häntä myöskin sanottiin, oli pitkä, hartiakas nuori kalastaja, ja näytti kiivenneen jyrkänteelle lopettaaksensa siellä päivänsä. Kamarineuvos sai hänet luopumaan tästä aikeesta ja seuraamaan häntä hänen kotiinsa. Miehen puhe ja käytös osoittivat hieman sekapäisyyttä, mutta kun hän, muutamia lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta, oli kunnollinen työssään, onnistui kamarineuvoksen saada taivutetuksi Brögelmann ottamaan Lauri palvelukseensa.
II.
PAKO.
Brögelmannin asunto oli ahdas ja hänen elintapansa hyvin niukka. Hänellä oli aina ollut liian paljon toimia ehtiäksensä rakentaa uutta taloa, ja sitä paitsi hän viihtyi parhaiten vanhassa kodissaan, missä onni alati oli ollut hänen mukanaan. Hänen talonsa oli kumminkin vieraanvarainen, ja sinne kokoontui hänen kauppa-asiainsa tähden kaikenlaisia ihmisiä. Brögelmann itse oli, varsinkin vanhoilla päivillään, jolloin hän ei enää kauppoihin paljon sekaantunut, hyvänsävyinen mies.
Hänen ainoa tyttärensä Regina oli monta vuotta oleskellut Bergenissä. Palattuansa sieltä kotiin otti hän — ja se kävi niinkuin itsestänsä — kaikkien sisätalouteen kuuluvain asiain ohjat; mutta samalla noudatettiin ulkonaista muotoa, joten yhä edelleen, niinkuin ennenkin, taloudenhoito kävi vanhan kivuloisen äidin nimessä.
Regina oli tavallansa hyvännäköinen, vaikka hänen kasvoissansa oli jotakin käskevää ja kovaa. Arkipäivinäkin, vieläpä tavallisimmissa askareissa, hän kävi aina hyvin hienosti puettuna. Hänen luonteessaan oli jotakin pontevaa, joka taivutti kaikki hänen eteensä; mutta tässä pontevuudessa ei ollut mitään miellyttävää, ja tämä kaiketi oli muun muassa syynä siihen, että hän vielä oli naimaton, vaikka iältään jo hiukan neljännelläkymmenellä. Ne, jotka Reginan mielestä nyt olisivat voineet "tulla kysymykseen", näkivät selvään, että hänen "rakkautensa kahleet", vaikkapa todellakin kullasta taotut, eivät olleet mikään paljas vertauskuva, vaan että tässä oli kysymys antautumisesta todelliseen ikeeseen, se on: hänen tahtonsa alle. Toiset taasen älysivät pian, etteivät olleet kyllin rikkaita tai kyllin ylhäisiä hänelle kelvatakseen; — Bergenissä, missä hän tavallaan oli herättänyt huomiota, eikä ainoastaan sentähden, että hän oli rikkaan Brögelmannin ainoa tytär, kerrottiin hänen ilmoittaneen, että hänen iso-isänsä oli ollut nimeltään von Brögelmann, joten hän, Regina, siis oikeastaan oli aatelia; mitään muuta hän ei tästä iso-isästään puhunut eikä myöskään mistä syystä hän oli joutunut näin kauas pohjoiseen. Muuten olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Regina, kaiken turhamaisuutensa ohessa, oli tavattoman ytimekäs luonteeltaan — kunpahan hän vain ei olisi ollut liian suuressa määrin ystäviensä ystävä ja vihollistensa vihollinen!
Rakkauden murroskauden oli Regina kokenut jo aikoja takaperin, nuoruutensa päivinä, noin seitsemäntoista vanhana, jolloin hän ei vielä ollut täydelleen kehittynyt ja jolloin hänen laihuudessaan, hänen kasvojensa jyrkissä juonteissa ja hänen terävissä, ruskeissa silmissänsäkään ei ollut juuri mitään kaunista — jollei päinvastoin. Kaunis, mustatukkainen tanskalainen perämies, joka siihen aikaan kaikkina kesinä muutamia viikkoja viipyi Köllevuonossa, oli voittanut hänen sydämensä. Mutta kun asiasta piti tuleman tosi, niin eipä perämies tahtonutkaan lähteä "alaperämiehenä purjehtimaan" — kuten hänen omat sanansa kuuluivat.
Kun Regina älysi, minkä ivan nämä sanat sisälsivät, sairastui hän vaaralliseen tautiin, joka jätti jälkeensä synkkyyden, mikä ei haihtunut ennen hänen lähtöänsä Bergeniin. Siellä antausi hän kunnianhimollensa ja tähtäsi niin tässä kuin muissakin suhteissa hyvin korkealle.