Brögelmannin luona oleskeli siihen aikaan eräs nuori Heggelund, jonka isä oli vouti ja tuomari. Nuorukainen oli ylioppilas, vieläpä pari tutkintoa sen lisäksi suorittanut; mutta kun hän lukutiellä ei näkynyt pääsevän pitemmälle, oli isä lähettänyt hänet ystävänsä Brögelmannin luo oppimaan kaupankäyntiä. Mutta kauppa-asiatkaan eivät ylioppilasta miellyttäneet, niihin kun häneltä puuttui tarpeellista kestävyyttä. Hän rakasti enemmän metsästystä ja merellä purjehtimista. Hän oli pitkä, hontelo, valkoverinen mies, nenä suuri ja kyömyinen, mikä antoi hänen kasvoilleen jonkunmoisen arvokkaan leiman. Häntä kohdeltiin talossa suurella kunnioituksella, etupäässä vieraana, ja moni ennusti, että hänestä ja kauppiaan tyttärestä tulisi pariskunta. Joku oli näet ollut huomaavinaan, että Regina tahtoi niin, ja mitäpä siihen silloin!
Näillä kauppapaikoilla tavattiin siihen aikaan usein poloisia, jotka näkyivät olleen syntyneitä varta vasten huvittamaan talon väkeä milloin sisällä milloin ulkona — jonkunmoisia hovinarreja, joita joko houkuteltiin tekemään kaikenmoisia hullutuksia tai joille tehtiin jos jonkinlaisia raakoja kepposia. Varsinkin olivat yleiset joulujuomingit todellista koetusaikaa tällaiselle raukalle. Oltuaan pitkän illan ivan esineenä juotettiin hänet lopulta usein tajuttomaksi ja asetettiin sitten milloin mihinkin omituiseen asentoon, niin että hän tapasi itsensä seuraavana aamuna milloin mistäkin, puettuna mitä hullunkurisimpaan ja naurettavimpaan ivapukuun.
Lassi-parka, joka — niinkuin jo edellä mainitsimme — oli joutunut Brögelmannin palvelukseen, alkoi vähitellen vajota tähän surulliseen osaan. Hänen omituinen käytöksensä ja yhä kasvava tylsyytensä antoivat aihetta koirankuristen keksintöihin. Alussa supistuivat nämä jännittäviin koetuksiin, kun tahdottiin saada selville raja, mihin saakka tuo roteva mies salli kiusantekoa.
Pian tuli kuitenkin ilmi että tämä "raja" viinalla saatiin yhä loittonemaan, ja jouluna esiintyi Lassi avorintaisena, paperinen kypäri päässään ja puumiekka kädessään. Suurta riemua herätti hän varsinkin silloin, kun hän pöydän päässä istuen väänteli leveää kalpeaa naamaansa ja mulkoillen tylsin silmin virnisteli viinalasille, ennen kuin kaasi sen sisällön suuhunsa; tai kun hän, samoja temppuja uudistaen, istui traanitynnyrin päällä, minkä hän voimiensa osoitteeksi oli kantanut pitopöydälle ja sitten olkapäällään kuljetti takaisin kala-aittaan. Ja kun eräänä paahteisen tyynenä kesäpäivänä Iso-Lassi ja Pekka Plads merellä ollessaan olivat kaataneet veneensä, niin saatiinpa aihetta nauruun, jota kesti vuosikausi umpeen.
Pitkäsäärinen Antti Hind, joka palveli nimismiehen luona, oli näet eräänä aamuna ryhtynyt kala-aitassa kestitsemään Lassia ja Pekkaa juuri kun nämä olivat lähdössä kalaan. Antti oli saanut heidät lyömään vetoa, kumpi heistä kestäisi enemmän viinaa. Lassi ja Pekka joivat, ja korttelittain oli viinaa valunut heidän kurkkuihinsa, kun he viimein hoiperrellen kulkivat veneeseensä, jossa pian kyllästyivät soutamiseen. Maalta päin käyvä tuulenviri ja virta kuljetti heidät yhä kauemmaksi merelle, mutta siitä he eivät mitään tienneet: he makasivat veneessään ja vetivät päivänpaisteessa pitkää unta. Vihdoin heräsi Pekka iltapäivällä ja katseli ympärilleen, mutta kun hän ei nähnyt muuta kuin aavaa merta ja sinitaivasta, herätti hän hämmästyksessään Lassin. Tämä, joka unen pöpperössä oli yhtä typertynyt kuin toverikin, päätti onnettomuudeksi, kiivetä mastoon tähystelläkseen. Mutta pieni vene ei voinutkaan kestää Lassin raskasta ylipainoa: se kaatui, ja toverukset saivat kylmän kylvyn, jonka tarpeessa he kyllä olivatkin. Siinä he istuivat sitten tyynessä, kauniissa ilmassa kahareisin talaan päällä monta tuntia, kunnes vihdoin ohitse kulkevan veneen avulla saivat oman aluksensa pystyyn ja tyhjennetyksi. Tämä Iso-Lassin kumoonpurjehdus tuli hyvin laajalti kuuluisaksi.
Kun talon tytär tuli kotiin Bergenistä ja tavat muuttuivat hienommaksi, tapahtui suuri muutos Lassin tilassa. Hän ei päässyt edes jouluna saliin; mutta pirtissä oli hän yhä edelleen palkollisten pilan kohteena.
Tähän aikaan saivat nämä toverikseen Janne Sakarinpojan, noin kahdenkymmenen iässä olevan nuorukaisen. Seitsemän vuotta hän palveli Brögelmannin luona. Hän ei edistynyt eikä taantunut tämän ajan kuluessa, eikä hän siitä näkynyt mitään välittävänkään, ennenkuin hento Marina, joka oli kotoisin Lövöstä, tuli hänen isäntänsä palvelukseen. Marina lienee silloin ollut noin kahdeksantoista vanha, ja hänen miellyttävä, hieno olemuksensa ja hyvänsuopa hymyilynsä ihastuttivat talossa muitakin kuin seitsemännelläkolmatta olevaa Janne Sakarinpoikaa.
Janne oli voimakas ja jäntevä mies; hänen kasvonsa olivat vakaat ja kauniit, hänen harmaat, totiset silmänsä herättivät luottamusta. Häntä pidettiin sangen taitavana venemiehenä, oivallinen kun hän oli sekä soudussa että purjehduksessa ja sitäpaitsi tunsi jokainoan väylän, jota hän kerta oli kulkenut, ja tämän tähden hänet otettiin aina perämieheksi. Vaikka hän oli harvapuheinen, voitti hän hiljaisuudellaan pian Marinan ystävyyden. Miellyttävän käytöksensä ja ulkomuotonsa vuoksi oli Lövön tyttö toista vuotta keittiössä palveltuaan saanut luvan päästä sisäpiiaksi — johon epäilemättä Brögelmannin kauppavaltuutettu Stuwitzkin oli osaltaan vaikuttamassa. Joka aamuna ja monena iltana huomasi Marina etehisessä seisovat vesisäiliöt täytetyiksi ja halkoja kannetuksi keittiöön; ja Janne puolestaan oli huomannut, että tyttö oli kiitollinen siitä. Mutta sen pitemmälle ei heidän ystävyytensä kehittynyt ennenkuin vasta toisena jouluna, jonka Marina talossa vietti.
Jouluaattoiltana ja joulupäivänä söivät täällä pohjoisessa vanhastaan vallitsevan tavan mukaan isäntäväki ja palkolliset samassa huoneessa. Jouluaattona pidettiin tavallisesti omituista kujetta. Silloin astui näet sadetakkeihin ja nahkapukuihin puettuina aivan kuin merestä ryömien keittiöön kuusi tai kahdeksan miestä, jotka kantoivat keskessään pyhäkampelaa, mikä, vaikkakin suuri, kumminkin oli aivan pieni niihin tavattomiin ponnistuksiin verraten, joita kalan kantaminen näytti vaativan, sillä yhtenään he laskivat kalan maahan ja levähtivät.
Jokaisen varakkaamman jouluaaton ateriaan kuului pyhäkampelaa ja vasikkaa; ja vanhan tavan mukaan oli edellisen hankkiminen renkien, jälkimäisen taas karjakon velvollisuutena. Kun kumminkin oli varsin epätietoista, ottaisiko pyhäkampela juuri jouluaattona tarttuakseen koukkuun, oli tällainen kala kaikessa hiljaisuudessa, samoin kuin juottovasikkakin, varattava edeltäpäin.