Mies- ja naispalkollisten välillä tapahtui tämän johdosta joulun edellä hiljainen, mutta sangen kiihkeä taistelu — määrätyn ruokalajin hankkimisen estämiseksi. Jos miesten onnistui varastaa vasikka karjakolta, niin täytyi tämän häpeäkseen viettää jouluilta navetan katolla, ja jos pyhäkampela puuttui illallispöydästä, tuli renkivoudin istua ratsain venehuoneen harjalla.
Ja niin arkana asiana pidettiin tätä, että kun vasikka edellisen jouluaaton iltana katosi, niin katsoi karjakko kunniansa loukatuksi siihen määrään, että vaikkakin hän pääsi viettämästä iltaa navettansa katolla, hänet saatiin ainoastaan emännän mahtikäskystä jäämään palvelukseensa.
Kysymyksessä olevan joulun aaton aattona oli taistelu ankara; silloin keksi Marina neuvon, joka sai piiat miltei ylimielisiksi. Hän oli pannut vasikan arkkuun ja kätkenyt tämän erääseen pieneen veneeseen, joka riippui katonrajalla venehuoneessa. Jos mistä rengit hakivatkin, eivät he tienneet etsiä vasikkaa omalta alueeltaan.
Onnettomuudeksi kaipasi Janne aattopäivänä puolisen aikaan venehuoneen avainta, jonka karjakko Marinan neuvosta oli pistänyt taskuunsa, ollaksensa oikein levollinen. Janne arvasi paikalla, että avain, jota tavallisesti aina pidettiin suulla, oli erityisessä tarkoituksessa otettu pois. — Hämärissä näkikin Marina hänen avaavan lukon tiirikalla.
Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. —
Kun Janne oli kadonnut pimeään venehuoneeseen, hiipi kekseliäs Marina hänen jälkeensä pelastaaksensa arkun, ennenkuin etsijä ehtisi sen löytää.
Janne haparoi ympärillään kaikkialta; täällä, missä hän joka päivä työskenteli, tunsi hän kaikki komerot yhtä hyvin kuin omassa arkussaan. Kerran tuntui kuin olisi hän koskettanut jotakin, joka äkkiä väistyi, ja kohta sen jälkeen putosi halko. Nurkassa, suuren viisihankaveneen ja seinän välissä koski hänen ojennettu kätensä lämpöiseen poskeen, ja nyt oli Marina vangittu arkkuinensa, joka sylissään hän oli hiipimäisillään ulos. Janne puristi aluksi kovasti, mutta sitten kun hän oli tuntenut Marinan, yhä hiljemmin ja lempeämmin kättä, joka piti kiinni arkun sangasta. Hän tunsi tytön lämpöisen hengityksen kasvoillansa, ja hänen sydämensä tykytti yhä kovemmin, niin ettei hän saanut sanaakaan sanotuksi; lisäksi oli käsi, jota hän piteli, niin pehmeä, ettei hän hennonut sitä päästää, eikä se koettanutkaan vapautua. Vihdoin kuiskasi Janne nopeasti:
"Marina, sinä saat tehdä arkulle mitä tahdot; — minä en virka sanaakaan."
"Kiitos, Janne! Minä tiedän, että sinuun voi luottaa", vastasi tyttö hiljaa ja tahtoi hiipiä hänen ohitsensa. Mutta — viisihankaisen ja seinän välinen tila oli kovin ahdas. Janne sulki tytön syliinsä ja sanoi:
"Voit luottaa… hautaan asti, Marina!"