"Niin, niin!" huokasi hän raskaasti, "rouva kuuli sen ja sai siitä kuoleman."
"Oli uudenvuoden päivät ja rouva oli entistään terveempi. Eräänä päivänä hän seisoi konttorin viereisessä vihreässä kamarissa ja otti liinavaatteita kaapista — odotettiin vieraita seuraavaksi päiväksi. Stuwitz ja hänen miehensä istuivat konttorissa ja tarkastelivat laskuja, niinkuin heillä oli tapana siihen aikaan vuodesta. Minä kuljin edestakaisin alakerrassa ja kuulin, että he olivat kovaäänisiä, varsinkin Heggelund. Stuwitz vastasi lyhyesti ja jyrkästi. Silloin lienee rouvaparka kuullut, millä kannalla asiat olivat; sillä juuri silloin pantattiin kauppapaikka."
"Stuwitzin mentyä jäi rouva pitkäksi aikaa Heggelundin luo, ja miespoloinen pysyi sitten koko päivän konttorissaan."
"Rouva oli kummallisen kalpea, kun hän illalla kutsui minut luokseen. Hän oli koko ajan siihen saakka istunut kamarissansa sohvassa, ja minä olin monta kertaa kurkistanut sinne, uskaltamatta häntä häiritä. Kun sitten hänen kutsustaan tulin hänen luoksensa, alkoi hän puhua liinavaatteista ja muista tavaroista, jotka olivat hänen omassa huostassaan, sekä eräästä köyhästä sairaasta — köyhistä hän piti, kuten tiedätte, itse huolen."
Tätä kertoessa valtasi neitsyen sellainen liikutus, että hänen hetkeksi täytyi vaieta, ja kun hän vihdoin kykeni jatkamaan, virtasi kyyneleitä hänen silmistään:
"Sitten hän antoi minulle suuren avainkimpun, jota hän muuten aina kantoi vyössään. 'Saatte nämä, neitsyt Dyring', sanoi hän, 'sillä minä olen sairas; rupeen nyt vuoteen omaksi, ja tiesi Jumala, nousenko siitä enää!'"
"Minä en vastustanut häntä. Koko hänen olennossaan oli jotakin niin kovin juhlallista. Hän oli niin tyynen ja ylhäisen näköinen, kuten aina ennenkin. Mutta sillaikaa kun hän antoi minulle käskyjänsä, oli hänen silmissään ja kasvoissaan jotakin, joka sai minut häntä säälimään; koko yönä en saanut unta silmiini. Hän katseli ympärilleen huoneessa ennenkuin meni makuukamariinsa. — Neljä päivää hän sitten makasi, ainoatakaan sanaa sanomatta."
"Viimeisenä aamuna hän viittasi sen kaapin avainta, jossa lakanat olivat; niistä hän määräsi yhden kääreliinakseen. Sitten hän antoi minulle kultakellonsa. Monta kertaa hän mainitsi silloin Edelin ja Hansinen nimiä. Kun talonväki tuli hänen luokseen jäähyväisiä sanomaan, osoitti hän kädenviittauksella, ettei tahtonut nähdä Stuwitzia. Valkohapsisena hän makasi, kuten ruhtinatar viimevuoteellaan, väen ja köyhien tuttaviensa kulkiessa huoneen läpi. Rovasti Müller oli silloin hänen luonaan, ja vihdoin sai Heggelund luvan tulla puristamaan hänen kättään. Rouva oli kuullut hänen itkevän uutimien takana."
"Minuun nojaten hän veti viime hengähdyksensä, ja" — lopetti neitsyt Dyring — "hän olisi voinut olla vaikka ruhtinatar, sillä ei olisi voinut olla suurempi kunnia palvella sellaista. Hänen mielensä oli puhdas kuin kulta niitä kohtaan, joihin hän luotti."
Neitsyen kertomus koski syvästi Marttiin. Hän ajatteli kaikkea sitä surua, mikä oli kohdannut tätä ennen niin iloista kotia; hän ajatteli Edeliä, joka tottumatonna murheisiin oli saanut tätä kaikkea kantaa.