Edel oli ulkomuodoltaan viime vuosien kuluessa kieltämättä kaunistunut — myös muiden, ei ainoastaan puolueellisen Martin silmissä. Paksu, runsas tukka ja mustat silmät antoivat hänen kenties vähän liiankin tummaväriselle iholleen omituisen kauneuden, ja hänen tapansa pitää päätään antoi koko hänen olennolleen omituisen sulon. Vastoinkäyminen sekä sisäinen elämä, joka ei ollut jäänyt jähmettyneeksi, oli henkevöittänyt hänen kasvonsa ja kehittänyt niihin juonteita, jotka ilmaisivat hänen luonteensa arvoa. Näissä juonteissa oli kenties — perintönä äidiltä — hiukan liikaakin omaa tahtoa.
Martti Jansen ei ensinkään esiintynyt tällä kertaa tuollaisena mahtavana kosijana, jollaiseksi Edel kiusaantuneessa mielessään oli kuvitellut häntä ja jota hän olisi kohdellut kaikella loukatun kunniansa herättämällä ylpeydellä. Martin innokas pyrkimys hänen lähelleen juuri nyt vastusti kaikkia niitä ajatuksia, joita hän noiden kuvitelmiensa johdosta oli saanut, ja hänen sulkeunut, kiihkeä luonteensa herätti hänessä katumuksen sekä halun korvata sitä vääryyttä, mihin hän sisimmässään oli tehnyt itsensä syypääksi Marttia vastaan.
Kylmyys, joka alussa heidän tapaamisensa jälkeen oli vallannut Edelin koko olennon, haihtui seuraavina päivinä, ja hän esiintyi taas luontevana kuten ennen. Edel oli niitä luonteita, joita ympäröi jonkinlainen muuri ja jotka sentähden ovat hiukan pidättyväisiä.
Kuitenkin ilmausi hänen eteensä muutamia esteitä.
Tottumattomana maailman tuomioita tulkitsemaan tunsi nuori tyttö itsensä vaivautuneeksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä Martti itsekseen ajatteli talon muuttuneista olosuhteista. Luonnollinen käytöstapa tai sopiva sana Martin puolelta olisi tähän nähden keventänyt Edelin sydäntä; mutta Martti ei ollut kyllin avomielinen. Mikä heitä molempia likimmin koski ei tullut ollenkaan puheeksi. Martti tunsi, että Edel tahallansa vältti pienintäkin sanaa, joka olisi kosketellut hänen tulevaisuudentuumiaan ja itse hän ei tahtonut ottaa niitä puheeksi.
Eipä kulunut kumminkaan pitkältä aikaa, ennenkuin nämä kaksi, jotka päivittäin pitivät jotenkin tyhjää keskustelua joutavista asioista, saivat selville, millaiset heidän tunteensa toisiaan kohtaan olivat.
Aterialle he tulivat joka päivä ruokasaliin ison aikaa ennen kuin toiset sinne ehtivät, kohtasivatpa toisensa usein muulloinkin arkihuoneessa, kun siellä ei ollut muita. Tietysti tapahtui tämä kumpaiseltakin puolelta sattumoisin. Edelin ajatukset askarruttivat häntä silloin kylliksi, mutta tällainen kahdenkesken-olo oli heistä kummastakin jotain lumoavaa.
Eräänä iltapäivänä oli Edel mennyt katsomaan Elias Röstiä, joka sairasti, ja Martti tuli myöhemmin saattamaan häntä kotiin. Oli kaunis kuutamo, joka levitti hopeaisen hohteen tunturien ja salmen yli. Koko paluumatkalla he eivät puhuneet sanaakaan. Kun he erosivat eteisessä, sanoi Martti äkkiä:
"Kohtahan minun siis on lähdettävä täältä, onneni etsintään, neiti
Edel!"
Martti oli jo viipynyt Heggelundin pyynnöstä kokonaisen viikon talossa; asiat kiirehtivät nyt hänen lähtöänsä.