Tämä teki Marttiin syvän vaikutuksen.
Hän virui vuoteellaan valvoen osan yötä. Lamppu, täytettynä poronrasvalla, jossa kaisla oli sydämenä, riippui orrelta, levittäen himmeätä valoa puoleksi sammuneen tulisijan yli, johon vaatteita oli ripustettu kuivumaan ja jonka kuuman tuhkan vierellä väsyneet koirat murisivat unissaan. Paksu savu oli vetäytynyt ylös teltan kattoon. Perheen jäsenet, paitsi kahta tulen lähellä olevaa, makasivat kauempana poronnahkavuoteillaan, joita oli levitetty lattian alustana olevien vitsakimppujen päälle.
Silloin näytti Martista ikäänkuin varjo olisi noussut ylös siitä teltan nurkasta, jossa Hopea-Saaran paikka oli, ja kadonnut makaavien joukkoon, kunnes se taas ilmestyi hänen oman vuoteensa ääreen. Siihen se jäi hetkeksi, näyttäen ihmiseltä, joka taipuu alas otsa maahan; hän luuli kuulleensa pari heikkoa huokausta, jonka jälkeen varjo nousi jälleen ylös ja katosi pimeyteen.
Tämä Hopea-Saaran omituinen käytös sillä kukaan muu kuin hän se ei voinut olla — pani sydänyöllä Martin mielikuvituksen liikkeeseen. Unessa hän näki ämmän kummallisesti muuttuvan. Hän oli kasvanut suunnattoman suureksi ja seisoi piirin keskellä, samalla kuin muut nauroivat ja lauloivat, tehden hajalla hapsin hurjannäköisiä temppuja ja "noituen ilmaa". Eukon ympärillä suhisi kuin tuulispää, samalla kuin hän uhkaili kepillään ja kutsui avukseen lappalaisjumaliaan.
Martti heräsi meluun ja huutoihin. Tuntui ikäänkuin uni olisi jatkunut todellisuudessa; sillä hän tunsi pimeässä kylmän tuulen puhaltavan ympärillään.
Yöllä oli syntynyt raju lumituisku, joka repi sijoiltaan yhden teltanseinän. Myrsky pakotti Matti Nuton muuttamaan teltat erään kallioseinän suojaan, jonne myöskin elukat vaistomaisesti menivät lumikinosten läpi. Siellä piti myrsky heitä suljettuina kaksi pimeätä vuorokautta, jolloin tuuli väliin vyörytti esiin suunnattomia lumivuoria, väliin taas puhalsi ne pois.
Hopea-Saaran arvo vakiintui tämän tapauksen jälkeen, sillä kun ilmanmuutos tapahtui äkkiarvaamatta ja kohta hänen ennustuksensa jälkeen, ei kukaan epäillyt, että se oli hänen aikaansaamansa. Hän otti vastaan varovalla arvokkuudella ihmisten monet todistukset siitä, että he uskoivat ilmanmuutoksen hänen toimittamakseen. Että hän oli huomannut joitakuita muille tuntemattomia ilmanmerkkejä tai ehkä leinin vaikutuksista tuntenut ruumiissaan muutoksen enteitä, se oli Martti Jansenin yksinkertainen selitys asialle, vaikkei hän arveluistaan, viisaasti kyllä, maininnut muille.
Vielä enemmän ihmetytti häntä se seikka, että Hopea-Saara senjälkeen kun hän oli puhunut Iso-Lassista muuttui häntä kohtaan ihmeen ystävälliseksi. Hän osoitti käytöksellään jonkunlaista nöyrää alttiuttakin. Niinpä istui hän illoin voitelemassa Martin nutukkaita täyttäen jalkineet myös uudella, kuivalla heinällä. Eräänä iltana katseli Martti salaa eukkoa, silloin kun tämä valkean ääressä teki tällaista työtä. Hän huomasi silloin, että Hopea-Saara kohotti huulilleen valmiin jalkineen, ennenkuin pani sen pois. Tämä akan omituinen temppu antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta; mutta hän huomasi samalla, että Hopea-Saaran ystävyydestä oli hänelle suurta hyötyä lappalaisten joukossa.
Nyt saavuttiin varsinaisen vuoriharjanteen ylitse alempiin seutuihin Ruotsin puolella; siellä tavattiin järviä, ja jäkälää kasvavan tunturiseudun alaston luonne muuttui runsaskasvuisemmaksi. Heikon jään peittämät suot eivät voineet vielä kantaa elukoita, ja matkue kulki sen vuoksi enimmiten harjanteita pitkin.
Sievät kesäpuvut kauniine vöineen, joissa puukot riippuivat, oli jo kylmässä ja lumisessa vuoristossa vaihdettu punaliepeisiin metsänotusten nahoista tehdyillä reunuksilla varustettuihin peskeihin sekä samalla tavalla laitettuun neliskulmaiseen nahkalakkiin, joka voitiin mukavasti vetää korville. Lappalainen kulki nyt suksin sekä karvaisin, lämpöisin nutukkain.