Oli talvi ja paljon lunta, kun he vihdoinkin tulivat lappalaiskylään, jossa oli muutamia, osaksi jo asuttuja majoja. Heidän neljässä omassa majassaan, joista ainoastaan kaarevat katot huipuilla olevine lumikerroksineen kohosivat ylös näkyviin, viritettiin nyt valkea lieteen.
Lappalaiset asettuivat muutamiksi kuukausiksi pysyville asuinpaikoille, samalla kuin poroja paimennettiin kauempana tunturilla, missä ne hakivat jäkälää lumen alta.
Näiden rauhallisten talvikuukausien aikana kokee lappalainen tehdä elämänsä hupaiseksi. Hän pitää tarkan huolen siisteydestä; jalkojen peseminen on vanhan tavan mukaan vaimoväen tavallinen velvollisuus.
Lastenkaste, ripillepääsö ja vihkiminen toimitettiin tähän aikaan päivämatkan päässä olevassa kirkossa ja seurauksena näistä juhlatilaisuuksista oli vilkkaampi seurustelu eri perheiden kesken.
Lyman hämmästys oli suuri, kun hän näki lapsuutensa ystävän. Lappalaisella ovat ajatukset huulilla, eikä Lyma voinut lakatakaan ihmettelemästä sitä, että Martista oli tullut niin voimakas ja kaunis mies. Martti puolestaan huomasi kyllä, että vuodet johonkin määrin olivat jättäneet jälkiä kauniiseen Lymaan; hänellä oli aviosta viisi lasta; — nuorin oli nyt kastettava. Mutta mustat silmät, joista lappalaisen lämmin sydän loisti, sekä lapsellisen sorea olemus olivat kuitenkin säilyneet entisellään. Se näkyi kyllä, kun hän innokkaasti kyseli Marinaa, kun hän iloitsi saamistaan lahjoista ja kun hän vallattomasti nauroi muutamille entisten aikojen muistoille.
Hänen miehensä Iisko Pelto nauroi myöskin; tuntui siltä kuin hänen vaimonsa iloinen mieliala olisi siirtynyt häneenkin, eikä hän tyytynytkään ennenkuin sai Martin muuttamaan Matti Nuton majasta heidän luokseen.
Seuraavina päivinä ilmoitti Martti Lymalle, mikä oli hänen tulonsa tarkoituksena ja lopuksi myöskin aikomuksensa kauppapaikan perustamisesta Lapinmutkaan. Hän selitti, että hänen tulevaisuutensa riippui siitä, ja pyysi Lyman apua hankkeittensa toteuttamiseen.
Kuultuansa tämän tuli Lyma surullisen näköiseksi, ikäänkuin hän ei olisi hennonut sanoa täydellisesti ajatustaan. Hän muisti hyvin hyvästi kaikki rettelöt, joita Stuwitzin kanssa oli syntynyt samasta asiasta, ja kuinka taipumaton Matti Nutto oli ollut. Eikä hänen miehensäkään silloin hyväksynyt asiaa; — mutta kylläpähän keinot keksitään — sanoi hän kuitenkin veitikkamaisesti naurahtaen. Kaikissa tapauksissa oli Hopea-Saara, jonka ystävällisestä mielialasta Marttia kohtaan Lyma oli kummakseen kuullut, se, joka tässä asiassa ehkä paraiten osasi auttaa; kysymys oli vain siitä, uskalsiko asiata hänelle ilmoittaa. Hän oli ollut johtavana henkilönä, kun Stuwitzia edellisellä kerralla vastustettiin. Lyma kehoitti Marttia lopulta pitämään aikeitaan salassa siksi, että hän ennättäisi tutkia asianhaarat ja saada miehensä tuumaan taipumaan.
Sillä välin osteli Martti suurissa määrin jääkarhun, kärpän y.m. kallisarvoisia nahkoja ei ainoastaan Matti Nutolta sekä hänen pojiltaan ynnä Iisko Pellolta, vaan myöskin muilta lappalaisilta, ja hän huomasi, että hän vähitellen voisi päästä näiden ihmisten ystävyyteen. Sovittiin siten, että yksi Matti Nuton pojista keväällä toisi turkikset määrättyyn paikkaan Norjan laaksotielle, josta Martti sitten noutaisi ne. Hänen suurimpana huolenaan oli se, että aikaa oli kulunut liian paljon: joulu oli jo käsissä ja puodissa olivat luultavasti kaikki tavarat loppuun myytynä. Hänen täytyi valita kahden pahan välillä: joko lähteä kotiin tyhjin toimin tai luopua puotikaupasta kokonaan. Hän valitsi raskain mielin viimemainitun ehdon.
Tavallisina arkipäivinä tekivät miehet huvikseen retkiä välistä hyvinkin kaukaisiin lappalaiskyliin "hakeakseen hävinneitä poroja", kuten sanat melkein aina kuuluivat. Usein ei näiden matkojen tarkoituksena kuitenkaan ollut muu kuin viina- ja kahvikestien etsiminen sekä ajanvietto hauskoilla jutuilla.