Puukirkko on joen rannalla. Sieltä avautuu näköala laakson ylitse, joka on täynnä joen kasaamia hiekkatöyryjä, ja kirkon vieressä on pieni koivulehto.
Pohjoispuoli pappilan rakennusta, johon tuuli aina puhaltaa, on talvella tavallisesti lumen peitossa kattoon asti, jotavastoin ikkunan ja oven puolinen osa pidetään vapaana luomalla lumi syrjään.
Kirkkokojujen luona pidettiin tänä pyhäaamuna meluavaa elämää, joka lakkasi vasta sitten, kun jumalanpalvelus alkoi ja väki tulvi kirkkoon. Lukuunottamatta papin perhettä, joka istui penkillä saarnatuolin lähellä nimismiehen ja puolittain lappalaistapaan puetun lukkarin vieressä, oli koko seurakunta lappalaisia, jotka suurella hartaudella kuuntelivat saarnaa. Lyman lapsi kastettiin yhdessä monen muun pienokaisen kanssa, ja lopuksi toimitettiin jonkun avioparin vihkiminen.
Vihkiminen tapahtui ruotsalaisen tavan mukaan, siten että pari nuorta miestä piteli silkkihuivia morsiamen yllä, joka kauniissa lappalaispuvussaan, kruunu päässä, seisoi sulhasen vieressä; sulhasella taas oli valkea vyö sidottuna ristiin rinnan ja vyötäisten yli.
Yllään punareunainen, karhunnahkakauluksella varustettu peski, rinnalla helmikoristuksia, päässä kypärinmuotoinen, karvareunuksinen lakki, josta punainen silkkinauha heilui, ja jalassa hienot, kapeat, kärjestään suippuun nousevat valkeat nutukkaat, joiden suun ympäri oli kierretty kaunis, tupsupää nauha — näin puettuna oli morsian, joka tuli kirkkoon suksilla hiihtäen sauva kädessä ja kasvot tuulen raikastuttamina, oikea kaunotar.
Alhaalla kirkkokojuissa tapahtui kuitenkin meluisia kohtauksia, joihin osaksi oli syynä kiivas sananvaihto "pyhästä papista", osaksi myös viinankauppias, joka, piittaamatta sunnuntaista ja rangaistuksen uhasta, möi salaa paloviinaa. Tutut kohtasivat toisiaan, kuten tavallista puoleksi syleilemällä ja tervehtimällä "burist, burist" — ja sitten tarjottiin pullosta. Oli kerääntynyt pari ryhmää; toinen niistä hääri Vienanmeren itäkulmalta tulleen pitkäpartaisen venäläisen kauppiaan ympärillä, ja toisen keskellä taas nähtiin gamwikilainen kauppa-asioitsija, joka seisoi valmiina matkalle lapintakein ja norjalaisin nahkalakein, tehden kauppoja isäntänsä puolesta.
Kolmas henkilö, joka edellisiä enemmän veti Martin huomiota puoleensa, oli pitkäkasvuinen, raa'an näköinen mies, nahkalakki päässä ja pitkä sarkanuttu yllä sekä muuten jokseenkin ruotsalaisen talonpojan kaltainen. Se oli kauppias, joka asui kymmenkunta penikulmaa etelään päin ja joka aina viime aikoihin asti, jolloin muukalaisia oli ruvennut tunkeutumaan markkinoille, olisi pitänyt melkein yksinään hallussaan näiden seutujen koko turkiskaupan. Tätä miestä oli Hopea-Saara maininnut Martille hänen kadehtijakseen lappalaiskylässä, ja Martti huomasi useista seikoista, että muukalainen tänä päivänä piti etenkin häntä silmällä. Pari kertaa oli mies, joka muuten seisoi viinapullo kädessä ja tarjoili siitä kauppaystävilleen, kulkenut Martin ohitse ja kummallakin kerralla, näköjään ilman tarkoitusta, mutta kuitenkin jokseenkin raa'asti, sysännyt häntä, pyytämättä mitenkään anteeksi. Siitä parvesta, joka oli tämän miehen ympärillä, kuului tavan takaa ivallisia lauseita, joiden Martti ymmärsi tarkoittavan häntä, ja moni niistä palkittiin kovalla naurunhohotuksella.
Lyma oli myöskin huomannut nämä seikat kauempaa paikaltansa. Hän meni nopeasti Martin luo ja pyysi häntä lähtemään pois, koska kaikki olivat jo siihen valmiina. Martti pyysi, että he odottaisivat häntä vielä neljännestunnin, jossa ajassa hän saisi suoritetuksi viimeisen kauppansa. Hän näytti niin tyyneltä, että Lyma tunsi mielensä rauhalliseksi, mutta sittemmin hän huomasi mielipahakseen, kuinka Martti vitkallisesti astui vihamielisen joukon keskeen ja rupesi siellä ikäänkuin mitään huomaamatta kyselemään parin nahan hintoja. Hän kääntyi puolittain selin ruotsalaiseen kauppiaaseen, joka seisoi, kuten ennenkin, sininen vanhanaikainen viinapullo kädessä ja puheli, kuitenkin hiukan matalammalla äänellä, eikä enää Martista. Kun hän kuuli korkean hinnan, jonka Martti maksoi käteisellä — siihen menikin miltei hänen viimeiset kolikkonsa — ei hän voinut pidättää ivallista huudahdusta; mutta samassa katsoi Martti häntä läheltä silmiin niin päättäväisen näköisenä, että mies vasten tahtoansa astui pari askelta taapäin. Martti laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi kylmästi:
"Sinä olet kaksi kertaa kovasti sysännyt minua, muistamatta pyytää anteeksi; lienee siinä ollut jotakin tarkoitusta?"
Mies näytti hiukan epäröivän — hän oli tosin pitkä ja roteva —, mutta Martin käytöksessä oli kuitenkin jotain, joka pakotti hänet luomaan silmänsä maahan ja selittämään, ettei hän tahtonut loukata kysyjää.