"Sitähän minäkin", sanoi Martti leppyneenä; "mutta arvelin kuitenkin, ettei haittaisi kuulostaa asiata!"
Martti oli saavuttanut tarkoituksensa, sillä hän oli nöyryyttänyt miestä tämän omien ystävien keskellä, ja nyt hän pyysi erään äskeisistä naurajista kantamaan nahkoja hänen edellään pulkkaan.
Kohta lähdettiin kotia päin, ja lapsenristiäisissä Iisko Pellon luona esitti Martti vihdoin Lapinmutkan kauppapaikkaa koskevan aikeensa. Tämä tärkeä asia päättyi, kauan aikaa sinne tänne mietittyä, Martin mielen mukaan, kun hän oli luvannut vastakin pitää alempana olevan porotien samassa kunnossa, jossa se vanhoista ajoista oli ollut. Sitten tehtiin sopimuskirja, joka varustettiin asianomaisten puumerkeillä. Asian onnelliseen päättymiseen vaikutti ehkä enimmin se, että Matti Nutto näki Martissa Stuwitzin vihamiehen.
Parin päivän kuluttua siitä sitoi Lyma lappalaistapaan matkanutukkaat Martin jalkoihin ja toivotti hänelle teltan ovelta "Jumalan rauhaa". Hänen miehensä oli määrä saattaa vieras erääseen lappalaiskylään sisämaahan, jossa Martti aikoi toimittaa viimeiset asiansa ja hankkia itselleen loput turkiksia, jotka hän veisi mukaansa tuntunen toiselle puolen. Siellä hän tapasi taas Hopea-Saaran, joka talvisaikaan samoili pitkin lappalaiskyliä. Martti huomasi kohta, ettei mieliala täällä ollut hänelle lainkaan edullinen. Paitsi sitä miestä, jonka Iisko Pelto oli pyytänyt ottamaan hänet vieraaksensa ja joka kohta möikin hänelle turkiksia, näkyi väestössä vallitsevan silmiinpistävä vastahakoisuus häntä kohtaan. Heitä oli aivan varmaan yllytetty häntä vastaan, ja sen oli nähtävästi tehnyt ennenmainittu ruotsalainen kauppias. Täällä tiedettiin, että Martti oli ostanut Nuton perheeltä "oikeuden lappalaismaahan" sekä saanut siihen valtakirjan, ja tämä huhu oli herättänyt suurta vihastusta. Huolimatta näistä ikävistä seikoista päätti Martti kuitenkin jäädä paikkakunnalle, kunnes saisi asiansa selvitetyiksi.
Kun Martti kerran avasi erään lujaan sidotun nahkapakkansa, näki hän useampia karvattomia laikkoja nahoissa, ja tarkastettuaan asianlaitaa lähemmin hän huomasi, että koko joukko kuivattuja, arvattavasti kalvavia yrttejä oli pantu nahkojen väliin. Hänen leveässä otsassaan pullistui sininen suoni, kun hän hiljaa levitti eteensä pakan toisensa jälkeen. Kallisarvoiset turkikset eivät sentään kaikeksi onneksi olleet pilaantuneet, lukuunottamatta muutamia harvoja nahkoja. Martti ei pitänyt viisaana puhua asiasta sen enempää, mutta hänessä oli kuitenkin herännyt epäluulo läheisessä teltassa asuvaa matalakasvuista lappalaista kohtaan, joka kävi hänen luonaan joka päivä ja vain huonosti osasi salata vihamielisyyttään. Hänen nimensä oli Josia Umek ja hän osteli näillä tienoin asuvilta lappalaisilta nahkoja edellämainitulle ruotsalaiselle kauppiaalle. Hänen teltassaan tarjottiin tähän aikaan usein viinaa ja sitäpaitsi kuultiin siellä kiihkoisaa puhetta edellämainittujen huhujen johdosta.
Martin epäluulo oli kohdistunut tähän mieheen silloin, kun tämä oli tarjoutunut oppaana saattamaan häntä läheiseen lappalaiskylään. Hänen ajaessaan rajulla porolla erään tiheän lepikön läpi, lensi pulkka äkkiä täydessä vauhdissa, kumoon avonaisella vaarallisella paikalla, kohojään ylitse ajettaessa. Mielenmaltti pelasti Martin silminnähtävästä hengenvaarasta, joten hän pääsi ainoastaan vaarallisella haavalla. Vetohihna oli puoleksi poikki leikattu, eikä se siis voinut kestää pulkan kaatuessa. Kotiin tultuaan varoitti häntä Hopea-Saara antaumasta kenenkään muiden oppaitten kuin isäntänsä poikain huostaan.
Huomattuaan uuden ilkityön nahkojen hävittämiseksi voi Martti vaivoin hillitä itseänsä; mutta hänen ymmärryksensä sanoi hänelle, että julkiriita olisi eduksi ainoastaan hänen vihamiehilleen ja että nyt tarvittiin vain kärsivällisyyttä. Hän huomasi, että hänen isäntänsä istui usein hyvin miettivän näköisenä, pysyen tähän aikaan melkein aina kotosalla, kun sitä vastoin hänen molemmat poikansa olivat poissa. Heidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotain välttelevää ja varovaa.
Eräänä iltapäivänä oli tavallista vilkkaampi liike telttojen edustalla. Oli koottu elukat, jotta niistä erotettaisiin useita vierasten omia, joita oli tultu hakemaan — sillä tuhansien porojen joukosta tuntee joka lappalainen omansa. Härmän peittämät peskit viruivat heitettyinä sinne tänne pitkin lumikenttää, samalla kun omistajat rinnasta avonaisin sarkajakuin, lämpimästä punoittavina, suopungit hartiain yli riippuen, hakivat levottomia elukoitaan.
Martti Jansenin seisoessa teltan oven edessä ja katsellessa tätä tointa löi suopungin pää, johon varmaankin oli sidottu lyijypala, takaa niin kovasti teltan seipääseen hänen päänsä kohdalla, että puu halkesi. Hän tunsi lujan ilmanpaineen silmiänsä vasten, ikäänkuin pyssynluoti olisi lentänyt ohitse.
Josia Umek kulki juuri ohitse, heiluttaen hihnaa päänsä ympäri, ikäänkuin hän olisi harjoitellut sen heittämistä; hän ei ollut huomaavinaan Marttia, mutta hänen ilkeä katseensa ja koko näkönsä osoitti kuitenkin kaikkea muuta kuin viattomuutta.