Vihastuneena tästä odottamattomasta hyökkäyksestä ei Martti voinut hillitä itseään. Äkkiä hän hyökkäsi käsiksi mieheen, joka ei ennättänyt väistyä syrjään. Martti tunsi todellakin jonkunlaista tyydytystä, kun hän vihdoinkin saattoi antautua julkiseen taisteluun.
Kului hetkinen, jolla välin Martin vastustaja, äkisti kumoon keikahdettuaan, näki tuhansien tähtien kiiluvan silmissään, samalla kun toiset seisoivat hämmästyksissään mihinkään toimeen ryhtymättä. Tämän hetkisen kuluessa sai Martti mielensä maltetuksi. Äkkiä hän heitti miehen käsistään ja meni takaisin telttaan kertoen, että Josia oli yrittänyt heittää häntä suopungilla ja näyttäen teltan seipäässä olevaa iskun jälkeä.
Väkijoukko kokoontui. Sekanaisia huutoja kuului ja kaikki tuntuivat pitävän Josian puolta, joka uhaten ja valittaen päällehyökkäystä vetäytyi majaansa; — hän oli saanut kokea vihamiehensä kättä eikä halunnut uudistaa ottelua.
Nyt kun kahakka pahaksi onneksi oli tapahtunut ja vihollisuus ilmeinen, huomasi Martti että paikkakunnalla oleskeleminen ei voinut olla turvallista. Myöskin hänen isäntänsä osoitti käytöksellään olevansa kovin levoton. Mitä hänelle voisi tapahtua autioilla turvattomilla tuntureilla, siitä oli hänellä jo kylliksi kokemusta, ja vaara voisi olla tarjona joka lumikinoksen takana. Toiselta puolen aikoi hän vasta viime hädässä luopua vaivaloisesti hankkimistaan tavaroista. Hän istui hetkisen miettien; pako voi tulla yhtä vaaralliseksi kuin paikallaan pysyminenkin, ja joka tapauksessa hän ei voittanut mitään sillä, että antoi vihamiestensä aavistaa pelkoansa.
Hän teki senvuoksi kohta sen jälkeen kierroksen majojen ympäri ja puheli iltasella perheen jäsenten kanssa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; — nämä olivat kuitenkin suuressa määrin pelästyneitä. Oikeastaan ei Martti katsonut henkensä olevan turvassa ensi yönäkään, mutta hän nukkui kuitenkin näköjään yhtä rauhallisesti kuin aina; — todenteolla virui hän vain miettien keinoja, kunnes uni sai hänet valtaansa.
Tunnin kuluttua siitä kun ne, joiden vuoro oli vartioida poroja toinen puoli yötä, olivat lähteneet liikkeelle, heräsi Martti siihen, että joku taputti häntä varovasti olkapäähän. Tuokiossa hän oli täysin valveilla ja valmiina siihen, mitä himmeä tunne hänelle sanoi, s.o. vaaraa päältänsä torjumaan. Hänen vieressään seisoi hänen isäntänsä Jens Ibmel, joka kuiskaten pyysi häntä pukeutumaan; ulkona oli valmiina poro ja hänen tavaransa rekeen kuormattuina sekä eräs henkilö, joka saattaisi hänet tunturien yli. Täällä hän ei enää olisi turvassa, sanoi Jens Ibmel totisena, ja nyt on parasta paeta, ennenkuin kenenkään päähän pistää, että hänellä ehkä on sellaisia aikeita.
Martti luuli huomaavansa, että koko perhe oli valveilla, mutta ettei kukaan heistä toisten lappalaisten tähden tohtinut ruveta hänen saattomiehekseen tai ottaa osaa pakoretkeen, kun taas vieraanvaraisuus toiselta puolen pakotti heitä pitämään huolta siitä, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa.
Martti kuuli nyt, että väestön vihan oli herättänyt etenkin se kauppakirja, jonka hän oli tehnyt Matti Nuton kanssa ja jonka nämä ihmiset, joilla muuten ei ollut mitään tekemistä Lapinniemellä, katsoivat loukkaavan "lappalais-oikeutta". Hän sanoi kaikessa hiljaisuudessa sydämelliset jäähyväiset isännälleen, joka oli hänelle antanut pari rekeä tavaroita ja ruokavaroja varten sekä myöskin tarpeelliset varaporot. Martti näki ihmeekseen, että hänen oppaanaan oli Hopea-Saara. Eukko istui jo pulkassaan, ja sittemmin sai Martti kuulla, että Hopea-Saara oli kehoittanut Jens Ibmeliä panemaan pakoretken niin äkkiä toimeen.
Ajohihna suhahti ja Martti istahti samassa tuokiossa pulkkaan, jonka jälkeen matkalaiset kiitivät autiosta lappalaiskylästä pitkin hankea kylmänä, selkeänä yönä. Suuri täysikuu näytti sinisellä tähtitaivaalla kiirehtivän eteenpäin heidän sivullaan pitkin tunturinharjaa, samalla kuin revontulien kimalteleva, hehkuva vyö punaisine, vihreine, sinipunaisine ja sinisine kielekkeineen ja näillä seuduin omituisine valoväreilyineen väliin oli kateissa, väliin ilmestyi taivaalle punertavana, aaltoilevana merenä. Tulenkielet laskeutuivat välistä niin alas, että ne näyttivät koskettelevan lumen peittämää maata, ja koko valkoinen kuutamomaisema jäi hetkiseksi merkillisen varjottomaksi.
Tällaisina hetkinä oli niin valoisaa, että melkein voi nähdä nuppineulan lumella, ja kun Hopea-Saaran pulkka ja poro merkillisen yksinäisinä kuvastuivat Martin silmiin, näytti muutenkin suurenmoinen seutu hänestä kummalliselta ja uhkaavan hiljaiselta, jonka tähden hän tunsi mielensä keventyneen kohta kun kuun varjot jälleen saivat ylivallan ja ääriviivat kuvastuivat luonnollisina. Hänestä tuntui hiukan siltä kuin olisi hän ajanut yösydännä yksinään noidan seurassa.