Revontulien salaperäisessä valossa kuvittelee lappalainen näkevänsä vainajien sieluja. Hän on vahvasti vakuutettu siitä, että revontulet voi saada laskeutumaan maahan, kun vain heiluttaa valkeaa lakanaa, ja että niiden hehkua voi lisätä määrätyillä äänillä; ja sellaisina merkillisinä öinä hän näkee tuonelanväen säteilevillä sarvilla varustettuine poroineen pakenevan takaa-ajavia revontulia.
Matkue, jonka etupäässä juoksi Hopea-Saaran koira alinomaa haukkuen ja tietä osoittaen, kulki tunturille päin levähtämättä koko yön aina seuraavaan puoleenpäivään asti, jolloin matkalaiset pysähtyivät autioksi jätettyyn kojuun saadakseen itselleen sulatetuksi hiukan poronlihaa. Eukon katseesta ja muutamista sanoista huomasi Martti, että hän pelkäsi Josia Umekin lähteneen aamulla tovereineen heitä takaa-ajamaan. Porot vaihdettiin ja iltapäivän kuluessa jatkettiin matkaa, kunnes vihdoin myöhään illalla pysähdyttiin erääseen toiseen, tyhjäksi jätettyyn kojuun. Siellä lepuuttivat he itseänsä ja porojansa muutaman tunnin ajan, kunnes aamulla taas lähdettiin liikkeelle. Vasta kun oli matkustettu kaksi ja puoli vuorokautta, salli Hopea-Saara pitempiä lepoaikoja, tullen yhä levollisemmaksi. Hän sanoi, että oli vielä kuuden vuorokauden matka siihen paikkaan Norjan puoleisessa laaksossa, josta Martti itse voi löytää tien ja luopua oppaastaan.
Myrsky kesti seuraavankin vuorokauden. Martti huomasi, että Hopea-Saara vaipui usein ajatuksiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään. Vaimon muoto, vaikka se nyt olikin kuihtunut ja ryppyinen ja useimmiten katkeruutta osoittava, on kuitenkin nuoruudessa voinut olla kaunis — niin tuli Martti ajatelleeksi kerran katsellessaan akkaa ja ajatellessaan syytä siihen, minkä vuoksi tämä kummallinen ja olennoltaan niin ärtyisä ihminen oli hänen tähtensä tehnyt sellaisia uhrauksia. Hopea-Saara lienee arvannut Martin kasvoista hänen ajatuksensa, sillä kun kohta senjälkeen tuli hämärä, rupesi eukko puhumaan hänelle hiljaisella äänellä. Hän istui kasvojaan peittäen, ja Martti huomasi kohta, että hän puhui Iso-Lassista ja että akka tahtoi tunnustaa hänelle, mikä hänen sydäntänsä painoi. Vuosien kuluessa kovettunut kuori, se se nyt — mielenliikutuksen noustessa siksi että ääni muuttui kuulumattomaksi — murtui onnettomuuden ja katkeruuden peittämän sydämen ympäriltä.
Hän oli se suomalainen tyttö, jota Iso-Lassi oli rakastanut ja joka oli houkuteltu Vasiljevin alukseen — "siitä on jo yli neljäkymmentä vuotta", sanoi hän, "ja Jumala on antanut minun elää kauemmin kuin olisin halunnutkaan."
"Vasiljev lupasi ottaa minut vaimokseen, mutta ei täyttänyt lupaustaan. Kun minä sitten lapsi selässä lähdin kotia Venäjältä jalkaisin tunturin yli, olisivat sudet ja karhut hyvin saaneet syödä minut suuhunsa, niin arvottomaksi oli elämä käynyt minulle; sillä Lassia oli minun enää mahdoton saada ja kuitenkin minä pyrin hänen luokseen koko sydämestäni. Minä kuljin tahdottomana ikäänkuin sumussa, ja muistan kaikesta ainoastaan sen, että elätin itseäni muuraimilla ja sain majoissa maitoa lapselleni, koska minulla itselläni ei enää ollut. Alhaalla haassa Olsvaagin luona, joka silloin oli vanhan kapteeni Stuwitzin hallussa, tapasi hänen poikansa minut. Minä jäin palvelukseen ja olin hänelle kuuliainen kuin koira. Hän sanoi minulle, että minun pitäisi iloita, kun lapseni kuoli; minä hautasin sen tunturille. Sittemmin olen kuullut sen monta kertaa itkevän haudassa. Kun Stuwitz tuli Brögelmannin luo Köllevuonoon, pani hän minut palvelukseen lappalaisen Jaakko Nuton luo, joka oli Matti Nuton veli. Hänen kanssaan oli Stuwitz kauppa-asioissa, jotka eivät aina olleet rehellisintä laatua; sillä Jaakko oli auttanut häntä piiloittamaan tavaroita, jotka he olivat ryöstäneet eräästä laivasta merellä. Niistä seikoista toimitettiin tutkintokin, ja minä olisin kyllä voinut antaa tietoja, jotka olisivat kummallekin olleet ikäviä, tietoja tavarain kätköpaikasta. Stuwitz luotti minuun, sillä hän tiesi, että minä nyt kaikessa tottelin hänen viittauksiaan, ja minä autoin häntä vaihtelemaan yltympäri, sekä etelässä että pohjoisessa, riikin-taalerinseteleitä, joita hän oli kätkenyt lattian sillan alle Olsvaagissa.
"Eräänä kesänä minä kävin äitini luona ja sairastuin siellä. Äitini kertoi minulle, että Stuwitz oli antanut apuansa silloin kun he saivat minut alukseen. — Silloin tuli Lassi kerran minun puheilleni; hän näytti kovin väsyneeltä, mutta minä en voinut vastata hänen kysymyksiinsä, puhuin vain muutamia katkonaisia sanoja. Yöllä minä pakenin Olsvaagiin, joka oli kahden päivämatkan päässä.
"Tunsin, että minä, poljettu maan matonen, kuitenkin taisin kostaa, ja sitten kun Stuwitz tuli Olsvaagiin, olivat hänen hopearahansa poissa. Tiedän, että se koski kovasti häneen, mutta hän ei tohtinut kuitenkaan ruveta niitä sen enempää hakemaan. 'Beivistaalerit' mukanani minä tulin eräänä päivänä Jaakko Nuton luo ja sanoin, että olin kysellyt Maderakkan neuvoa tunturilla. Siitä ajasta asti minua ruvettiin nimittämään Hopea-Saaraksi ja luultiin, että minä taisin toimittaa takaisin hävitettyä tavaraa ja että minä osasin kaikenlaisia taikatemppuja. Minä annoin heidän pysyä luulossaan ja uskoin monta kertaa itsekin niin olevan, sillä minä vihasin Jumalaa ja ihmisiä ja arvelin, että pahat henget seurasivat minua. Minä olen aina niistä ajoista asti samoillut Ruijassa ja aina majaillut vieraan katon alla; — minä tulin sinne, missä tiesin Lassin olevan. Minä näen hänet usein unissa, ja silloin hän kysyy minulta, minne lapsi on joutunut; mutta viime yönä hän kysyi, enkö minä kohta tule Venäjältä."
Kun Martti nyt vakavana ilmoitti Iso-Lassin sanoneen, että hän toivoo tapaavansa Hopea-Saaran paremmassa paikassa, vaipui vaimo taas ajatuksiinsa ja puhkesi sitten vähän ajan perästä katkeraan itkuun, sanomatta kuitenkaan sanaakaan.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa kuten ennenkin; kuitenkin pysyi Hopea-Saara äänettömänä koko päivän. Eräässä paikassa luuli Martti tuntevansa seudun. He ajoivat näet sen uhrikiven ohitse, jolle Matti Nutto oli kaikessa hiljaisuudessa osoittanut kunnioitustaan. Sen huipulla, joka oli ihmispään muotoinen, oli nyt luminen peitto ja sinisenvihreä jääkynttilä riippui partana alas: — kivi seisoi siinä yksinään kuin arvoituksellinen tunturisfinksi.
Hopea-Saara pysähtyi ja istui hetkisen hiljaa pulkassaan, ikäänkuin hän olisi taistellut sisäistä taistelua, mutta löi sitten hihnalla poroaan ja kohta he olivat jättäneet seudun taakseen. Matkaa jatkettiin vielä vuorokausi. Seuraavana aamuna he tulivat rinteelle, josta aukeni laaja näköala Norjan puoleiseen laaksoon ja siihen pysähtyivät matkalaiset. Hopea-Saara antoi Martin poroille jäkälää ja selitti hänelle tien lähimpään asuttuun seutuun; sillä tässä oli heidän erottava toisistaan.